Meripartiomestaruuskilpailu

Johdanto

”Alkusyynä meripartiomestaruuskilpailujen syntyyn on pidettävä rajavartiolaitoksen rajapartiomestaruuskilpailuja, joita oli vuodesta 1948 lähtien pidetty jo viisi kertaa. Vuonna 1952 Saaristomeren merivartioston komentaja H. Jääsalo sai tehtäväkseen suunnitella vastaavat kilpailut meriolosuhteisiin soveltaen merivartiostoille. Hän ryhtyi yhdessä ”toimikunnan” kanssa, johon kuuluivat kaptl S. Sipari, kaptl K.J. Valtasaari, kaptl F. Häggholm, kapt G. Eronen ja sotvirk M. Eriksson, suunnittelemaan kilpailumuotoja sekä sääntöehdotusta.

Toimikunta tuli siihen tulokseen, että pääpaino on pantava merenkululle, joka muodostaa perustan koko merivartiotoiminnalle. Jos tämä taito pettää, ei myöskään annettua tehtävää voida suorittaa. Tähän aluksen ohjailuun ja merisuunnistuksen muodostamaan runkoon lisättiin merivartiopalveluun liityviä tehtäviä kilpailijoiden kiinnostusta herättävin tavoin.

Ensimmäisen koekilpailuradan laati sotvirk M. Eriksson Fagerholman mv-aseman saaristomaastoon, ja kilpailijoina olivat silloin mv-yksiköiden päälliköt. Huvittavana kohtana tästä ensimmäisestä kilpailusta voidaan mainita yhden partion erittäin innokas toiminta. Partio näki rannalla padan kiehumassa, ja sen ynpärillä henkilöitä. Innoissaan se syöksyi rantaan, jolloin padan ympärillä häärineet henkilöt syöksyivät pakoon metsän pimentoihin. Pata kaadettiin nurin ja tuli sammutettiin toisten partiomiesten rynnätessä ”viinankeittäjien” perään metsään. ”Karkulaiset” löydettiinkin, ja he osoittautuivat talon naisväeksi, jolla oli pyykinpesun valmistelut käynnissä rannalla. Anteeksipyynnöin, padan täyttämisellä kaivovedellä ja tulen sytyttämisellä padan alle ”takavarikosta” selvittiin. Opetuksena tästä oli, että rastit oli merkittävä hyvin, jotta ei pääsisi syntymään tällaisia erehdyksiä.

Meripartiomestaruuskilpailujen säännöt vahvistettiin 30.8.1952. Kilpailun tarkoitus ja päämäärät määriteltiin seuraavasti: Meripartiomestaruuskilpailun tarkoituksena on merivartiopalveluun kuuluvien tai siihen läheisesti liittyvien tehtävien saattaminen tätä palvelua edistävän ja kehittävän kilpailun kohteeksi. Sen yleiset päämäärät ovat merivartiopalvelun kehittäminen ja yhdenmukaistaminen, merenkulkutaidon kehittäminen sekä merivartiopalveluun liittyvän merimiestaidon ylläpitäminen ja kehittäminen.

Saaristomeren merivartiosto järjesti ensimmäisen meripartiomestaruuskilpailun Kustavissa 26.9.1952. Kilpailuun osallistui kaikista merivartiostoista kaksi partiota, joiden vahvuus oli kolme miestä. Soutukilpailusta, rettiajosta huoltoveneellä ja reittiajon varrella suoritetuista tehtävistä annettiin pisteet. Kilpailun voitti eniten pisteitä saanut partio.

Kilpailua muutettiin 1960- luvun alkupuolella siten, että tehtävät suoritettiin maissa eri tehtävärasteilla ja reittiajo oli pelkkä merisuunnistus.

Vuonna 1968 meripartiomestaruuskilpailun nimi muutettiin merivartiomestaruuskilpailuksi. Samana vuonna järjestettiin ensimmäinen vartiolaivojen välinen kilpailu. Seuraavana vuonna kilpailu tapahtui ensimmäisen kerran talviolosuhteissa.”¹

Muistelut meripartiomestaruuskilpailusta

Järjestyksessään 12. meripartiomestaruuskilpailu järjestettiin 6.6.1963 Kokkolan ja Pietarsaaren välisellä merialueella.

Saaristomeren merivartioston esikunnan nimeämä Saaristomeren 1. partio oli mvpursimies Anton Saarinen, mvja Jorma Siekkinen ja mvja Kalevi Heikkilä. Saarisen ja Siekkisen palveluspaikka oli VL Tavi. Heikkilä komennettiin Hiittisten mv-asemalta kuukaudeksi VL Taviin, jotta partio voisi harjoitella soutamista ja muita tehtäviä.

Kokkolaan matkustimme junalla kilpailua edeltävänä päivänä. Illan aikana saunottiin ja tutustuttiin kilpakumppaneihin sekä heitettiin herjaa toisillemme, kuten kuuluu merihenkiseen tapaan. Myös virvokkeita nautittiin.

Koitti aamu, jolloin mestaruus ratkottiin. Aamu oli ankean oloinen: kylmä ja tuulinen, näkyipä merellä vaahtopäitäkin. Kalustona oli HV- luokan avovene, jossa oli 20 hv Johnsson perämoottori. Veneessä olivat polttoainekanisteri ja kaksi paria airoja. Reittiajon pituus linnuntietä mitattuna oli noin 50 kilometriä. Tiedossa oli koko päivän reissu. Partiot lähetettiin matkaan puolen tunnin välein. Olimme ensimmäinen matkaan lähtevä partio, ja lähtöaikamme oli klo 08.00. Lähdön jälkeen selvisi, että ajonopeus oli pidettävä alhaisena, koska sivuvastainen tuuli heitti vettä veneeseen. Meillä oli sadeasut päällämme, mutta silti tuppasi kastumaan.

Rasteja oli useita, mutta en muista enää montako niitä oli. Rasteilla oli erilaisia tehtäviä, jotka piti ratkaista tuomarien tarkan valvonnan alla. Meillä meni aika hyvin tehtävien tekemisissä, paitsi yhdellä rastilla oli vähän ongelmia, kun piti ampua pelastusliina pienelle luodolle, jonne oli matkaa noin 25 – 30 m. Sivutuulen vuoksi oli vaikea ennakoda paljonko tuuli vaikuttaa lentorataan. Liina osui luodolle, mutta ei kuitenkaan ihannepaikkaan, johon sen olisi pitänyt osua. Siitä rapsahti virhepisteitä.

Mieleeni jäi yksi rasti, johon oli annettu ennakolta koordinaatit. Meren aukolle oli laitettu seiväs, joka ulottui metrin verran vedenpinnan yläpuolelle. Seipääseen oli laitettu jokaiselle partiolle muovipussi, jossa olivat seuraavan rastin koordinaatit. Illalla saunassa moni partio kertoi hakeneensa sitä seivästä turhan kauan. Siinä tuli paljon lisää ajoaikaa. Meidän partiomme johtaja Saarinen seisoi veneessä, katsoi tiukasti vuoroin karttaa ja kompassia sekä antoi suuntia vähän oikealle tai vähän vasempaan. Tulimme suoraan rastiseipäälle.

Kun olimme saaneet seuraavan rastin koordinaatit, niin Saarinen katseli kivisiä rantoja sekä karttaa ja sanoi, että noiden kivikoiden välistä voisi päästä, ja jos se onnistuu, niin voitamme ajoajassa oikein paljon. Siitä sitten lähdimme oikaisemaan. Jonkun matkaa ajettuamme tuli niin matala kohta, ettemme selviäisi ilman pohjakosketusta. Veneen pohja oli maalattu sitä varten, että tuoreet naarmut näkyisivät. Jokainen raapaisu toisi virhepisteen maalissa. Hetken tuumittuamme totesimme, ettei ainakaan takaisin ajeta, siitä tulee liikaa ajoaikaa. Päätimme, että Heikkilä ja Siekkinen hyppäävät mereen, jotta vene kevenee, ja talutamme sen matalikon yli. Eihän siinä ollut vettä kuin 30 – 40 senttiä. Homma onnistui ja matka jatkui.

Viimeinen koetus oli noin mailin soutu. Me valmistauduimme siihen hyvin huolella. Otimme perämoottorin pois perästä ja laitoimme sen veneen keulaan makaamaan. Siekkinen määrättiin istumaan sen päälle käsissään airo, jolla ohjaisi venettä. Veneen painopiste muuttui niin, että peräpeili nousi vedenpinnan yläpuolelle, jonka vuoksi venettä oli huomattavasti kevyempi soutaa ja helppo ohjata. Tuomarit olivat ihmetelleet, että mitä nuo Saaristomeren pojat oikein touhuavat. Olimme harjoitelleet veneen soutua ja tiesimme, että perä edellä se kulkisi parhaiten. Saimme lähtöluvan. Saarinen ja Heikkilä soutivat ja Siekkinen piti veneen kulun kurssissa. Veneenperä edellä soutaminen oli herättänyt hilpeyttä tuomarien keskuudessa. Soutuaikamme oli toiseksi paras.

Tuomarit olivat pohtineet, että pitäisikö Saaristomeren partio hylätä, kun se ei tiedä edes miten päin venettä soudetaan. Eivät kuitenkan hylänneet, koska missään säännössä ei ollut mainittu miten päin veneen pitää tulla maaliin.

Maalissa veneen pohja tutkittiin, eikä naarmuja löytynyt. Olimme voittaneet ajoajassa seuraavaa partiota 22 minuuttia ja hitainta partiota puolitoista tuntia. Reittiajosta ja soutukilpailusta saamamme pisteet korvasivat rasteilla menetettyjä pisteitä niin, että kun tuomarit laskivat pisteet yhteen, olimme voittaneet kilpailun. Sitten tapahtui yllättävä käänne tuloksissa. Maalissa partiomme johtaja Saarinen oli lohkaissut huumorimielessä: ”Pohjanlahdella on rannat täynnä kiviä, mutta vettä niin vähän, että venettä piti melkein kantaa, ettei tullut pohjakosketusta. Olisi pitänyt tuoda Saaristomereltä vettä mukanamme, mutta kun emme tienneet.” Tästä lausumasta tuomarit ottivat herneen nenäänsä, ja he päättivät pudottaa meidät kolmanneksi. Saimme tietää siitä vasta palkintojen jaossa. Syinä sijoituksemme pudottamiseen olivat suunsoitto tuomareille ja epäsotilaallinen käytös.

Palkinnot olivat ruhtinaalliset. En tiedä mitä voittanut partio tai toiseksi tullut partio sai, mutta me kolmanneksi pudotetut saimme lasten sulkapallosetit. Olimme oikein iloisia niistä.

Näin muisteli mukana ollut Jorma Siekkinen vuonna 2024.

Saarinen vasemmalla ja Heikkilä oikealla soutavat. Siekkinen ohjaa venettä. Kuva on Kymenlaakson museon kokoelmasta.

Kuva on skannattu Rajamme Vartijat lehdestä n:o 4 vuodelta 1963.

Ryhmäkuva on Kymenlaakson museon kokoelmasta.

 

VIITTEET

1. Loukonen Veikko, ”Merivartiokoulun historiikki”. Merivartiokoulun merivartioluutnanttikurssi 5 tutkielma 1985. Sivut 18 – 20.

/by

Merivartiomies 1950-luvulta

Mauri Ihattula syntyi 19.11.1930 Ihattulan kylässä Taivassalossa. Hän asui vanhempiensa kanssa Johtela nimisessä torpassa Mattisten kylässä Lokalahdella. Mauri kävi kansakoulua talvi- ja jatkosodan aikana. Hänen isänsä kutsuttiin nostomiehenä jatkosotaan ja määrättiin saksalaisten hevosmieheksi Kiestingin suunnalle. Mauri muisteli, kun isä tuli lomille, hänellä oli reppu ja kassi täynnä saksalaisilta saatuja säilyketölkkejä. Maurin isoäiti (isän äiti) piti leskeksi jäätyään yksin pientilaa Ihattulan kylässä. Kun isä oli rintamalla, Maurin täytyi tehdä tilan peltotyöt ja muitakin töitä koulunkäynnin ohella. Tilalla oli 15 hehtaaria viljelymaata, lehmiä ja kaksi hevosta.

Maurin isoäiti (äidin äiti) asui Uudessakaupungissa omistamassaan talossa. Hän puheli Maurille: ”Tule tänne asumaan ja mene lyseoon. Pääset varmasti sinne ja käyt koulua ylioppilaaksi saakka.” Mauri kertoi isoäitinsä ehdotuksesta äidilleen. Äiti sanoi: ”Et varmaankaan mene. Kylällä kaikki torpat ovat köyhiä. Ihmiset eivät sanoisi päivääkään minulle, koska kenenkään muunkaan kakarat eivät lyseoon mene.” Siihen aikaan ainoastaan poliisin, opettajan ja talollisen tai muuten varakkaan perheen lapset menivät lyseoon. Mauri tyytyi äitinsä tahtoon ja kävi jatkokoulun loppuun.

Uudenkaupungin Kainpirtissä oli Sakun höyrysaha, jonka oli perustanut tanskalaissyntyinen Jens Zachariassen.¹ Mauri pääsi sinne töihin. Hän aloitti juoksupoikana, eteni kärrääjäksi ja yleni apusahuriksi. Hän ajoi polkupyörällä työmatkansa.

Mauri kutsuttiin varusmiespalvelukseen Jalkaväkirykmentti kuuteen (JR 6) Turun kasarmille. JR 6:sta tuli myöhemmin Porin prikaati. Hänet komennettiin aliupseerikouluun Heikkilän kasarmille. Mauri kotiutettiin varusmiespalveluksesta alikersanttina, ja hän palasi Sakun sahalle töihin.

Maurin koulukaveri Hemmo Lehtonen asui Pitkäluodossa. Hemmo puhui merivartiostosta ja sanoi: ”Se on kiva homma, kun saa olla siellä laivoissa. Pane paperit sisälle, niin pääset paljon helpommalla kuin sahalla työskentelemällä.” Hemmo oli käynyt konepuolen kurssin ja oli konemiehenä VL Tursaksessa.

Mauri ajatteli, että minäpä koitan hakea sinne. Hän ryhtyi etsimään sotilaspassiaan ja kansakoulutodistustaan. Hän etsi ja manasi, että jusulauta, kun ei löytänyt kansakoulutodistustaan. Hänen oli lähdettävä vanhan opettajansa puheille kansakouluun. Opettaja kirjoitti jäljennöksen todistuksesta, ojensi sen Maurille ja sanoi: ”Sinä olitkin aika hyvä koulussa.” Mauri vastasi: ”Ei se todistus oikein siltä näytä.”

Mauri matkusti Turkuun ja meni Saaristomeren merivartioston esikuntaan. Esikunta oli lähellä linja-autoasemaa Tuureporinkatu 1:ssä. Siellä sanottiin, että kuukauden kuluttua tulee tieto, jos hyväksytään palvelukseen. Mauri ehti olla kaksi päivää sahalla töissä, kun tuli kirje, jossa ilmoitettiin hyväksymisestä ja kehotettiin kiireesti ilmoittautumaan esikunnassa.

Oli huhtikuun ensimmäinen päivä vuonna 1952, kun Mauri meni taas esikuntaan. Siellä kerrotiin, että hänen palveluspaikkansa on Lypertön merivartioasema ja neuvottiin millä tavalla hän matkustaa linja-autolla Kustaviin. Mauri astui ulos linja-autosta Kustavin kirkonkylässä ja näki hevosen, reen ja ajurin, joka oli asevelvollinen. Ajuri tuli kysymään Maurilta: ”Oletko menossa merivartioasemalle?” Mauri vastasi myöntävästi ja istui rekeen. Hevoskyydillä mentiin Lypertön saaren pohjoispäähän Katanpään linnakkeen alueelle. Merivartioasema oli linnakkeen sataman pohjukassa vanhassa kaksikerroksisessa talossa. Aseman päällikkö asui yläkerrassa ja miehistö alakerrassa.

Merivartioaseman päällikkö, joka oli ylikersantti, oli kotoisin Uudestakaupungista. Merivartijat olivat kustavilaisia. Lokalahden mies liittyi tähän joukkoon. Päällikkö ojensi kirjan Maurille ja sanoi: ”Lue tämä, niin tiedät miten toimia.”

Tuli kevät, ja veneitä alettiin laittaa purjehduskuntoon. Ne olivat vanhoja veneitä: yksi oli muita isompi kalastajavene ja yksi oli rautavene, joka oli ollut sodassakin käytössä.

Puklaluodon Paavolla oli silakkarysä Katanpään linnakkeen ulkopuolella kiinnitettynä köydellä Katanpään kallioon. Rysässä oli paljon suuria silakoita. Paavo tuli asemalle kysymään, että tulisiko joku auttamaan. Auttaja löytyi aina, kun tarvittiin. Maurikin oli nuorena miehenä kauhomassa silakoita rysästä. Paavo antoi aina silakoita kiitokseksi avusta ja heitteli joukkoon isoja ahvenia. Asemalla oli aina silakkaa syötäväksi ja ahveniakin, kun niitä rysästä saatiin. Se alensi huomattavasti aseman ruokakunnan kustannuksia. Palkasta maksettiin ruokakunnalle yksi markka ruokapäivästä.

Juhannuksen jälkeen tuli vartiolaiva Pmu 1 Katanpään laituriin. Puhekielessä laivasta käytettiin nimeä Peemu. Se oli tsaarinaikainen venäläinen proomu. Siinä olivat hienot hytit ja muut sisätilat, ja se puksutti hiljaa kuuden solmun vauhdilla eteenpäin kaksisylinterisen moottorin voimalla. Laivassa oli Lokalahtelainen päällikkö.

Mauri siirrettiin merivartijaksi Peemuun. Sitten laiva lähti ajamaan kohti Gullkronaa, missä tehtävänä oli valvoa olympia liikennettä. Helsingin olympialaisten vuoksi veneilijöiden oli käytettävä määrättyä olympiaväylää matkalla Helsinkiin. Peemusta laskettiin ankkuri Gullkronan väylän varteen ja perästä kiinnitettiin vaijeri läheiseen saareen. Pikkuvene, jossa oli perämoottori, laskettiin veteen. Sitten alkoi valvonta. Kaikki veneet, jotka menivät ohi, kirjattiin ylös. Ulkomaalaiset veneet tarkastettiin pikkuveneen avulla. Joka päivä ilmoitettiin radiolla merivartioston esikuntaa tiedot veneistä, niiden kansallisuus ja mihin suuntaan ne kulkivat. Valvonta loppui, kun olympialaiset päättyivät.

Gullkronan tehtävän jälkeen Peemu määrättiin kuljettamaan puutavaraa saaristosta merivartioasemille ja Turkuun. Laivan kannelle lastatiin isot kasat halkoja ja pöllejä.

Ahvenanmaan matkalla Peemu kiinnitettiin laituriin Maarianhaminassa. Mauri käveli laiturilla, kun sinne tuli mies ja rupesi kuulustelemaan Mauria: ”Minkä takia te olette tänne tulleet? Mistä te tulette? Minkä maalaisia te olette? Mauri vastasi: ”Suomalaisia ollaan. Meillä on tuossa lasti halkoja merivartioasemalle.” Mies kysyi: ”Oletteko merivartiomiehiä?” Mauri tokaisi: ” Ollaan. Mene vaikka kysymään päälliköltä.” Mies ihmetteli vielä: ”Ettekö te olekaan merivoimien miehiä?” Vuonna 1952 Ahvenanmaan demilitarisointi oli arka asia ahvenanmaalaisille, tai ehkäpä mies oli Neuvostoliiton konsulaatista.

Vartioston kuorma-auto tuli laiturille, ja halot lastattiin siihen. Kuorma-auto vei halkokuorman Maarianhaminan merivartioasemalle, joka oli keskellä kaupunkia. Peemun purjehduskausi päättyi syksyllä, ja Mauri komennettiin vartioston järjestämälle merivartijan alkeiskurssille.

Keväällä 1953 Mauri siirrettiin VL Tiiraan. Se oli entinen Venäjän keisarinnan huvipursi. Sen sisätilat olivat ylellisen hienot. Saaristomeren merivartioston komentaja Jääsalo oleskeli pitkiä ajan jaksoja Tiirassa kesäisin. Hänellä oli komea salonki käytössään. Kokki ja tarjoilija huolehtivat hyvinvoinnista. VL Tiira kierteli saaristossa Ahvenanmaa mukaan lukien ja kävi merivartioasemilla, joissa komentaja teki tarkastuskäyntinsä. Kun Tiiran purjehdyskausi päättyi syksyllä, Mauri komennettiin kurssille Merivartiokouluun, joka oli Katajanokalla Helsingissä.

VL Tiira. Kuva on Kymenlaakson museon kokoelmasta.

Keväällä kurssi päättyi, ja kersantiksi ylennettynä Mauri määrätiin VL Tursaksen puosuksi. Tursaksen päällikkönä oli vanha merikapteeni Uudestakaupungista. Laivaan oli asennettu tutka vuonna 1953. Se oli ensimmäinen vartiolaiva, joka varustettiin tutkalla. Tursas kulki kovassa myrskyssä kohti etelää Itämerellä. Laiva sukelsi syvälle aallon pohjaan ja nousi ylös laivan yli vyöryvästä vedestä. Päällikkö katseli vaan rauhallisesti ympärilleen. Mauri oli merisairas. Hänen omin sanoin sanottuna: ”Mä olin kipeä. Oksensin vallan perhanasti, ja se oli vallan kauheaa.” Moni muukin oli merisairas. Laiva kulki edelleen kohti etelää, kunnes päällikkö sanoi, ettei enää siihen suuntaan. Tutkassa näkyi jo Viron rannikko ja laivoja, jotka tunnistettiin neuvostoliittolaisiksi. Laivoja seurattiin jonkin aikaa ja lähdettiin takaisin kohti Suomea. Mauri ei silloin ymmärtänyt matkan tarkoitusta. Hän yritti vain selvitä hengissä reissusta. Mauri muisteli, ettei hän muuta kertaa olisi ollutkaan merisairaana – ainakaan niin pahoin kuin silloin oli.

Sitten oli taas koulutuksen vuoro. Mauri komennettiin merenkulkukouluun Kotkaan opiskelemaan merenkulkua. Siellä oli opettajana vanha armeijan luutnantti. Opettaja palautti koepaperin ja sanoi: ”Sinulla on sama numero kuin minullakin on ollut. Sinä pääset vielä pitkälle.” Maurin oppilasnumero oli 13. Opettaja jatkoi vielä sanoen: ”Täällä on yksi paha virhe. Mitä on seitsemän kertaa seitsemän?” Mauri vastasi ihmetellen, että 49. ”Mutta kun täällä on 14”, sanoi opettaja. Sama opettaja evästi Mauria toisen asian yhteydessä sanoen: ”Muista aina, ettet koskaan työaikana nauti alkoholia.” Mauri oli kurssinsa toiseksi paras.

Ylikersantiksi ylennyksen jälkeen Mauri määrättiin Fagerholman merivartioasemalle vartioaliupseeriksi. Siinä tehtävässä hän ei ehtinyt olla kuin muutaman kuukauden, kun tuli siirto Bodön merivartioaseman päälliköksi. Bodössä kului parisen vuotta, kunnes VL Tursas tuli ankkuriin Bodön edustalle, ja Mauri määrättiin Tursaksen perämieheksi.

Mauri oli kesän 1958 perämiehenä VMV 19:ssä. Hän muisteli, että oli 50-luvulla myös perämiehenä VMV 20:ssa ja merivartijana sekä VL Silmässä, joka oli entinen raivaaja Silmä että VMV 15:ssä.

Syksyisin purjehduskauden päätyttyä Vemmat nostettiin vedestä Turun kaupungin telakalla Ruissalossa. Ne huollettiin ja maalattiin siellä. VMV 15:ssä oli lämpö päällä telakalla, ja Mauri asui siinä jonkin aikaa 50-luvun alussa.

Apusahurin palkka oli 22 000 markkaa kuukaudessa Sakun sahalla. Kun Mauri astui merivartioston palvelukseen, merivartijan palkka oli 19 000 markkaa kuukaudessa ja verojen jälkeen 17 000 markkaa kuukaudessa. Tilastokeskuksen laskurin mukaan vuonna 2022 mainittujen palkkojen arvot olivat 808 euroa, 697 euroa ja 624 euroa. Tilipussi käytiin kuittaamassa merivartioston esikunnan rahatoimistosta tai noudettiin asuinpaikkakunnan postitoimistosta.

Mauri muisteli, että hän olisi jo Lypertössä ollessaan käynyt Uudessakaupungissa pukuliikkeesä, joka teki myös virkapukuja, tilaamassa virkapuvun itselleen. Puku oli kallis, vaikka valtio maksoi siitä puolet. Merivartijalle virkapuku oli pyhäpuku, jota harvoin käytettiin. Palvelusasuna asemilla ja laivoilla oli haalarit. Päähineenä oli suikka tai karvalakki. Palvelusasuna oli myös Jääsalon puku, joka oli haalarikankaasta tehdyt housut ja pusero. Puseron sijasta käytettiin myös puseroa pidempää takkia, jonka kanssa pidettiin vyötä. Laivoilla palvelusasua käyttivät kaikki, päälliköstä alkaen. Kun laivan miehistö oli kannella rivissä tarkastusta varten, silloin upseereilla ja aliupseereilla oli virkapuku päällään, muut olivat palvelusasussaan.

Mauri jutteli Turun torilla kaverinsa kanssa. Kaveri, joka oli merivartija, sanoi lähtevänsä tyttöystävänsä kanssa tanssimaan Kupittaan Hippokselle. Hän pyysi Mauria myös sinne. Mauri vastasi: ”Mä olen niin jumalattoman kehno tanssimaan. En mä kehtaa sinne tulla.” Kaveri jatkoi suostutteluaan sanoen, että ei siellä tanssia tarvitse, tulet katselemaan. Mauri suostui vastahakoisesti ja sanoi: ”Saamari sentään, jos mä sit lähden.”

Hippoksen tanssipaikalla Mauri istui tai seisoskeli ja katseli. Hän huomasi, että yksi kaunis tyttö katselee häntä. Mauri käänsi päänsä pois ja katsoi uudestaan, hämmentyen, kun tyttö katseli edelleen häntä. Sitten Mauri ajatteli, että menen hakemaan tanssiin, kun kukaan muu ei ole vielä hakenut. Pari tanssi kaksi tahtia, kuten tapana oli. Sen jälkeen oli vuorossa naisten haku. Tyttö tuli heti hakemaan Mauria, joka ajatteli: ”Voi hyvä siunatkoon sentään.” Seuraavaksi Maurin oli haettava tyttöä kohteliaisuudesta tanssimaan. Tanssin päätyttyä Mauri kysyi: ”Aikooko neiti mennä yksin kotiin?” Vastaus oli, ei. Mauri jatkoi: ”Sopiiko, että minä tulen saattamaan.” Vastaus oli, juu. Mauri sanoi: ”Kun olen niin huono tanssimaan, lähdettäisiinkö jo kävelemään.”

Kävelymatka oli pitkä. Pari käveli hiljakseen jotain jutellenkin. Kun tultiin perille, Mauri ehdotti, että sovittaisiinko tapaamisesta ja selitti lähtevänsä huomenna työvuorolle Ahvenanmaalle. Tyttö vastasi: ”Juu. Tavataan vaan.” Mauri lupasi tulla sovittuna aikana samalle paikalle, jossa he olivat. Niin siinä kävi, että Mauri oli sovittuna aikana paikalla. Hetken odoteltuaan hän näki, kun tyttö tuli läheisestä talosta ja sanoi: ”Katsoin tuolta ikkunasta, tuletko sinä tänne.” Hän ei ollut luottanut siihen, että Mauri tulisi tapaamiseen. Tyttö kertoi, että hän menee sairaanhoitajakouluun, jossa opiskelu kestää kaksi vuotta. Oli vuosi 1954.

Pari tapasi monta kertaa, mutta ei heillä muuta ollut, kunhan oltiin yhdessä ja halattiin. Siihen aikaan seurustelussa edettiin hitaasti ja varovaisesti. He tekivät pitkiä kävelyretkiä ja kävivät toisinaan ravintolassa syömässä. Kului kaksi vuotta, ja tytön koulu loppui. Mauri kysyi: ”Mennäänkö ostamaan sormukset?” Tyttö vastasi myöntävästi, ja sormukset ostettiin. Syksyllä 1956 Mauri kysyi tytöltä: ”Mennäänkö Lokalahden kirkkoon vihille?” Vastaus oli: ”Mennään vaan.” Mauri ei koskaan kysynyt tytöltä, että haluatko tulla vaimokseni. Pariskunnalle syntyi poika vuonna 1958. Avioliitto kesti 62,5 vuotta ja päättyi vaimon kuolemaan.

Mauri oli partiomiehenä merivartioston partioveneessä 1950-luvulla. Partiovene oli kulussa Kustavin eteläpuolella, kun edellä kulki samaan suuntaan iso hytillinen kalastajavene. Partiovene saavutti kalastajavenettä. Mauri huomasi, että veneessä touhutaan jotain ja kysyi partioveneen päälliköltä: ”Tarkastetaanko toi vene?” Päällikkö hiljensi vauhtia ja ajoi kalastusveneen rinnalle. Kaksi miestä kalastajaveneestä tervehti merivartijoita, ja merivartijat vastasivat tervehdykseen. Partiovene jatkoi matkaansa eikä kalastajavenettä tarkastettu.

Vuosia oli kulunut viitisentoista, kun Mauri keskusteli Vartsalan miehen kanssa. Keskustelun aikana yhtäkkiä mies kysyi: ”Olitko sinä perkele silloin siellä veneessä, kun ajoitte meitä kiinni?” Hämmentyneenä Mauri vastasi: ”En tiedä. Taisin olla.” Mies kertoi, että heillä oli pirtulaatikko veneessä silloin, kun partiovene lähestyi. Pirtulaatikossa oli 12 pulloa pirtua. Mies oli sanonut kaverilleen: ”Nyt tuli paha käry. Piru perii meidät.” Kaveri oli vastannut, että pistetään ne äkkiä yli laidan. Mies oli pudotellut pullot hiljaa yli laidan mereen mutta oli pistänyt yhden pullon kassiinsa. Mauri nauroi jälkeenpäin, että se oli hyvä takavarikko.

Mauri palveli vartiolaivojen perämiehenä ja VMV 19:n päällikkönä 1960-luvulla. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen hänet määrättiin Susiluodon merivartioaseman päälliköksi.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1969 klo 21.15 Susiluodon merivartioasemalle tuli mies nimeltään Holm ja kertoi, että hänen talonsa palaa. Mvmestari Mauri Ihattula ja kaikki muut aseman miehet, paitsi päivystäjä, lähtivät kiireesti lastaamaan aseman palokalustoa HV 128:aan. Veneellä ajettiin palopaikalle ja ryhdyttiin sammuttamaan tulipaloa. Tulipalo onnistuttiin tukahduttamaan. Sammutustöiden aikana Holmin koira puri Mauria vasempaan sääreen, johon tuli avohaava. Purema ei tuntunut niin pahalta, että olisi pitänyt lähteä lääkäriin. Miehet palasivat asemalle seuraavan vuorokauden puolella klo 00.30. Mvja Seppo Kauppinen jätettiin jälkivartiointiin palopaikalle ja noudettiin aamulla asemalle.²

Mauno Koiviston ensimmäisen pääministerikauden aikana 1968 – 1970 Viron sosialistisen neuvostotasavallan pääministeri oli virallisella vierailulla Suomessa. Vierailuohjelmaan kuului 27.9.1969 kalastusmatka Kustaviin. Kaksi päivää ennen kalastusmatkaa suojelupoliisista tuli kolme miestä Susiluodon merivartioasemalle neuvottelemaan Viron pääministerin turvallisuudesta.²

Koiviston seurue majoittui merimotellissa Kustavin pohjoisrannalla. Mauri lähti miehistöineen Susiluodon partioveneellä noutamaan seuruetta. Mauri ilmoittautui pääministeri Koivistolle asian mukaisesti. Koivisto vastasi: ”Jaaha. Terve. Juu.Tervehdys.” Seurue astui veneeseen, ja lähdettiin kohti kalastuspaikkaa. Siellä seurue rupesi kalastamaan uistinta heittämällä. Viron pääministerin sivuilla tai takana hääräsi koko ajan yksi avustaja vapaa ja siimaa väistellen. Sopivassa tilaisuudessa Mauri kysyi avustajalta syytä hääräämiseen. Mies vastasi:” Kuule se on semmoinen juttu, ettei hän ole kalastanut ennen eikä osaa mitään. Jos hän liukastuu ja loukkaantuu, niin minut tapetaan, kun palaan Viroon.” Mies jatkoi tarkkana tehtävässään. Aika kului ja Mauri puheli, että kohta tulee pimeä ja pitäisi lähteä paluumatkalle. Eivät malttaneet lähteä. Viron pääministeri huiski vavallaan ja sai paljon haukia ja ahvenia. Hän huusi aina innoissaan kalan saadessaan. Koivisto seurasi ihmeissään touhua.

Paluumatkalla Koivisto katseli veneen ikkunasta ja sanoi: ”Ei tääl näy mittää majakoi. Ei mittää valoi näy.” Mauri vastasi: ”Ei. Meillä on vain kuu ja tähdet täällä. Ei täällä muuta ole.” Koivisto kurkkasi ulos ja totesi: ”Niin. Niin se on ollut varmaan ennenkin.”

Partiomatkalla Susiluodon partioveneen miehistö tarkasti kalastuskortteja. Kalastavalta henkilöltä puuttui kalastuskortti. Mauri ryhtyi kirjoittamaan sakkolappua ja sanoi, että sakko on 40 markkaa. Henkilö, joka oli naantalilainen johtaja, sanoi: ”Ei se kuulu minulle enkä koskaan maksa tuommoisia.” Siihen Mauri totesi: ”Selvä. Pistetään sitten 80 markkaa.” Johtaja sanoi, että hullu mies ja rupesi nauramaan. Mauri vei paperit nimismies Laineelle Taivassaloon. Laine sanoi, että hän vie asian raastuvanoikeuteen. Jonkin ajan kuluttua Laine soitti ja kertoi, että kun herra johtaja kietäytyi maksamasta, niin pistin sakoksi 180 markkaa ja raastuvanoikeus vahvisti sakon. ”Nyt äijä on vissiin onnellinen, kun sai 180 markan sakon”, sanoi Laine ja nauroi.

Yksi kaveri, jolta Mauri kysyi kalastuskorttia, vastasi: ”Nej, jag prata bara svenska.” Siihen Mauri tokaisi: ”Kyllä sinä Suomea puhut.” Vastaus oli, nej. Mauri kertoi vaihtoehdot: ”Sakko olisi 40 markkaa, jos puhuisit Suomea, mutta kun kieltäydyt, sakko on 80 markkaa.” Kaveri puhui Suomen kielellä: ”Ei niin paljon. Voi ei minulla ole yhtään rahaa. Minä yritän kalastaa ja myyn kalat saadakseni rahaa.” Mauri kysyi, että onko niin, ettei sinulla ole nytkään yhtään rahaa. Kaveri vastasi: ”Ei ole. Isä sanoi, että mene kalastamaan ja viedään sitten kalat myytäväksi.” Mauri sanoi: ”Sovitaanko niin, että minä en kirjoita sinulle sakkolappua vaan sinä menet ensi tilassa ostamaan kalastuskortin.” Kaveri ilahtui sanoen: ”Jos. Jos minä saan anteeksi, niin minä varmasti menen.” Mauri päätti asian sanomalla: ”Selvä. Sovitaan niin.” Mauri on jälkeen päin muistellut, että se oli hyvä temppu ja lopputulos oli parempi kuin sakko.

Kerran vanhahko nainen oli kalastamassa Kustavissa. Puuttuvaa kalastuskorttia hän selitti: ”Kyllä minä ajattelin sitä kalastuskorttia mutta oletin, ettei sitä kukaan kysy. Eikä minulla oikein rahaakaan ollut.” Mauri sanoi naiselle: ”Toivotan oikein hyvää kalastusonnea.” Nainen vastasi: ”Kiitos. Kiitos.” Ystävällisyydestä tulee hyvä mieli kummallekin. Eikä aina tarvitse sakkoa kirjoittaa.

Presidentti Urho Kekkonen oli tunnetusti innokas kalamies. Kekkonen kävi usein Kustavin ja Iniön vesillä kalastamassa. Susiluodon vuosinaan Mauri oli monta kertaa Kekkosen kalakaverina. Susiluodon partioveneellä mentiin saaressa olevalle huvilalle, joka oli kalastusmatkan tukikohtana. Sieltä käytiin kalastamassa: Mauri souti venettä, ja Kekkonen heitti uistinta. Kalastuksen jälkeen saunottiin huvilan saunassa.

Kerran Mauri oli taas Susiluodon partioveneellä noutanut Kekkosen Kultarannasta, ja oltiin menossa kalastamaan, kun Kekkonen kysyi: ”Mitä salakuljetusrintamalle kuuluu?” Mauri vastasi: ”Kuuluu semmoista, että sitä viinaa pitäisi kytätä ja ottaa pois.” Siihen Kekkonen sanoi, että tuleeko. Mauri vastasi: ”Muutama pullo. Minä olen sitä mieltä, että jos sieltä muutama pullo tulee niin antaa tulla. Nyt puhutaan, että huumeita tulee. Sitä pitäisi minun mielestäni kytätä, mutta vielä ei ole annettu määräystä.” Kekkonen vastasi: ”Siinä minä olen sinun kanssasi samaa mieltä.” Keskustelu on jäänyt  Mauri mieleen, koska se oli ensimmäinen kerta, kun Kekkonen sinutteli häntä. Siitä lähtien Kekkonen aina sinutteli Mauria, mutta Mauri ei sinutellut Kekkosta.

Kekkosen hyvä kalakaveri oli Keskon pääjohtaja vuorineuvos Nurmela. Hänellä oli aina neljä pulloa Leijona viskiä mukanaan, kun mentiin huvilalle. Nurmelalla oli tapana sanoa: ”Jaaha. Sitten otetaan.” Sen jälkeen Kekkonen, Nurmela ja Mauri kilistelivät lasejaan, ja ottivat. He kilistelivät myös saunan lauteilla kolmistaan. Kerran saunan jälkeen Nurmela sanoi: ”Jaaha Ihattula kyllä kai me otetaan lisää. Ottaako presidentti myös?” Kekkonen vastasi: ”Ei. En minä. Ottakaa te vain.” Kekkonen jatkoi papereidensa lukemista.

Vaikka Mauri nautti alkoholia Kekkosen kanssa, hän otti sitä maltillisesti. Hän piti aina huolen siitä, että Susiluodon veneen partiomies ei nauttinut alkoholia.

Vuosien varrella Kekkosesta ja Maurista tuli hyvät kaverit keskenään. Kerran Mauri oli lomalla, kun vartioston esikuntaan tuli presidentin kansliasta ilmoitus, että Kekkonen tulee Kustaviin kalastamaan ja Maurin on oltava veneenkuljettajana. Loma keskeytettiin, ja taas oli lähdettävä kalastusmatkalle.

Kekkosen kalastusmatkalla 31.10. – 1.11.1969 Mauri ja mvpursimies E. Mäntylä noutivat PV 22:lla Kekkosen seurueineen VL Kuikasta ja veivät erään saaren laituriin. PV 22 miehistöineen yöpyi laituriin kiinnitettynä meritoimiston päällikön määräyksestä varmistamassa presidentin kalastusmatkaa.³

Iniön kalastusmatkalla 24.5.1970 Mauri ja Mäntylä noutivat Kekkosen seurueineen PV 22:lla Vuosnaisten laiturista ja veivät toimitusjohtaja Paukkosen huvilan laituriin. Illalla seurue vietiin takaisin Vuosnaisiin.³

Iniö 24.5.1970. Kuva on UKK-arkistosta.

Kuvassa ovat vasemmalta katsoen mvpursimies E. Mäntylä, toimitusjohtaja Paukkonen ja mvmestari Mauri Ihattula sekä oikealta katsoen vuorineuvos Nurmela ja presidentti Kekkonen.

Kun Kekkonen täytti 75 vuotta, presidentin kansliasta tuli vartioston esikuntaan Maurille kutsu Kekkosen 75-vuotisjuhlaan. Vartioston komentaja soitti Maurille ja sanoi, että totta kai sinä menet, kun Mauri vähän empi. Komentaja lupasi myös, että autonkuljettaja tulee vartioston autolla kuljettamaan Maurin juhlapaikalle ja takaisin. Mauri prässäsi housunsa ja kiillotti kenkänsä ja ajatteli: ”Minäpä menen, kun presidentti kutsuu.” Kaksi päivää ennen juhlaa vartioston komentaja soitti ja kertoi, että Mauri ei pääse Kekkosen 75-vuotisjuhlaan. Helsingin herrat olivat junailleet asian niin, että joku meni juhlaan Maurin sijasta.

Kun Mauri oli ylennetty luutnantiksi, hän jutteli tutun miehen Alastalon Samun kanssa. Samu kertoi, että Maurin käydessä kansakoulua alaluokilla, hän oli kysynyt Maurilta: ”Mikä sinusta tulee isona?” Siihen Mauri oli vastannut: ”Lääkäri tai upseeri.”

Maurin eläkkeelle lähtö lähestyi. Vartioston komentaja soitti Maurille ja kertoi, että Rajavartiolaitoksen esikunta on antanut Saaristomeren merivartiostolle kaksi yliluutnantin vakanssia, ja koska sinä olet eniten koulutettu, sinä saat toisen niistä. Ehtona vakanssin saamiselle oli, että Maurin oli allekirjoitettava sitoumus vähintään puolen vuoden palveluksesta. Mauri allekirjoitti ja palveli tarvittavan ajan.

Yliluutnantti Mauri Ihattula jäi eläkkeelle Susiluodon merivartioasemalta elokuussa vuonna 1977.

Palvelusajastaan Mauri totesi: ”Täytyy sanoa, että se oli minulle erinomaisen hyvää ja mielenkiintoista aikaa elämässäni.”

 

Veikko Loukonen

 

Mauri Ihattulan haastattelu 13.12.2023. Keskustelu Mauri Ihattulan kanssa 20.2.2023.

Viitteet

  1. https://fi.wikipedia.org/wiki/Jens_Zachariassen
  2. T-21736. Ac:61. Asemapäiväkirja. Susiluodon merivartioasema (1969 – 1969). Kansallisarkisto. Viitattu19.3.2024.
  3. T-21736. Ab:58. Pursi- ja konepäiväkirja. Partiovene 22 (PV 22) (1969 – 1970). Kansallisarkisto. Viitattu 19.3.2024.
/by

Vemman kokkipojan tarina

Rauno Laiho syntyi 28.6.1939 Uudenkaupungin maalaiskunnassa Putsaari nimisessä saaressa. Siellä hän vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa. Rauno kävi supistetun kansakoulun saaressa. Heti koulun jälkeen hän aloitti työnteon isänsä kanssa. Isä teki kivitöitä: nupukiviä ja muunkin mallisia kiviä. Lisäksi isä teki metsätöitä ja kalasti. Siten Rauno sai työkokemusta niistä töistä, joita Putsaaressa oli.

Kiinnostus työpaikasta merivartiostossa tuli sitä kautta, kun Putsaaresta lähtöisin olevia miehiä oli puolenkymmentä Saaristomeren merivartioston palveluksessa. Rauno pääsi sukulaismiehen auton kyydissä Turkuun Saaristomeren merivartioston esikunnan oven eteen. Esikunta oli siihen aikaan Puutarhakadulla. Siellä hän täytti hakulomakkeen merivartioston palvelukseen.

Sitten kun tuli tieto palvelukseen hyväksymisestä, Rauno ilmoittautui merivartioston esikunnassa 21.6.1958. Siellä kerrottiin, että hänen palveluspaikkansa oli VMV 19 ja tehtävänsä kokki sekä neuvottiin mistä Vemma löytyy. Kokeista oli niin kova pula, että Turun Sanomissa oli ollut vartioston ilmoitus, jolla haettiin kokkeja palvelukseen. Osa vartioston laivoista oli sokeritehtaan laiturissa Martinsillan pielessä Itäisen rantakadun puolella. Siellä olivat VMV 19:n lisäksi VL Tiira, VMV 16 ja VMV 20. Arandan laiturissa olivat VL Tursas, VL Aura ja VL Aallotar.

VMV 18, VMV 19 ja VMV 20 olivat alun perin suojeluskunnan tarpeisiin hankittuja puurakenteisia laivoja. Kun suojeluskunta lakkautettiin vuonna 1944, laivat luovutettiin merivoimille, joka luovutti ne merivartiolaitokselle. Merivartiolaitos luokitteli ne vartiomoottoriveneiksi ja antoi niille tunnusnumerot 18 – 20. VMV 18 rakennettiin Porvoossa vuonna 1934, ja se poistettiin palveluskäytöstä vuonna 1958. VMV 19 ja VMV 20 rakennettiin Tolkkisissa vuonna 1943. Niiden pituus oli 21 m ja nopeus 10 solmua. VMV 16 kuului Turun veneveistämön vuonna 1935 rakentamaan 10 veneen sarjaan 8 – 17. Sen pituus oli 25,6 m ja nopeus 23,8 solmua. VMV 16 poistettiin palveluskäytöstä 30.1.1965. VMV 19 ja VMV 20 poistettiin palveluskäytöstä vuonna 1970. VMV 19 romutettiin Kokkolassa 1980- luvun loppupuolella. VMV 20:n kotipaikka oli vielä vuonna 2007 Lappeenranta.¹

Ensivaikutelma Vemmasta ja sen miehistöstä oli hämmentävä aralle 18- vuotiaalle pojalle, joka tuli hiljaisesta Putsaaresta. Turkukin oli outo paikka, ja Rauno teki vain lyhyitä kävelyretkiä, ettei eksyisi. Aika pian hän omaksui palvelusrytmin ja tottui merimieshuumoriin sekä miesjoukon sanailuun. Osasipa joskus vähän lohkaista takaisinkin, kun uskalsi. Laivan tilat tulivat nopeasti tutuiksi. Kelakannelta johtivat suorat portaat alas, ja keittiön läpi kuljettiin keulaosastoon, jossa oli kuuden miehen makuutilat. Peräkannelta mentiin alas pieneen messiin, jota kautta pääsi päällikön ja konepäällikön hytteihin. Kannella keskellä laivaa oli ruorihytti. Konehuoneeseen mentiin nostettavan luukun kautta. Luukun aukioloa voitiin säätää, ja hyvällä säällä sitä pidettiin enemmän auki, jotta konehuone tuulettuisi. Aivan laivan perässä oli peräruuma. Peräkannella oli virtauskaappi. Siinä oli edessä ja takana ritilä, jolloin ilmavirta kulki läpi. Keulakannella oli tykki.

Rauno oli määrätty Vemman kokiksi, mutta hänellä ei ollut alan koulutusta eikä kokemusta ruuan laitosta. Hänen omin sanoin sanottuna: ” Ruuanlaittotaitoni oli sitä mitä olin joskus äidiltäni kuullut. Ei nyt ihan vesi palanut pohjaan, mutta lähellä kuitenkin oli.” Ruuanlaittotaito tietysti kehittyi siinä, kun tarpeeksi usein teki mokia, niin se opetti. Elintarvikkeet ulkovuoroa varten ostettiin Itäisen rantakadun toisella puolella olleesta osuuskaupasta. Niiden määrät tuottivat aluksi Raunolle vaikeuksia, kun oli kahdeksan nälkäistä suuta ruokittavana. Onneksi laivassa oli yksi mies, joka oli tehnyt ruokaa, kun kokki oli puuttunut miehityksestä. Hän oli kirjoittanut ostettujen elintarvikkeiden määriä paperille muistiin. Ostettavien elintarvikkeiden määrään vaikutti myös alue mihin laivan ulkovuoro suuntautui. Jos oli mahdollisuus kalastamiseen, se vähensi ostettavien elintarvikkeiden määrää. Mukana piti olla aina purkkiruokaa hätävarana, jotta ei koskaan ilman ateriaa jäätäisi.

Vuonna 1958 ei vielä ollut käytössä jääkaappeja, eikä muita kylmäsäilytystiloja. Laivassa kaikki lihat ja muut herkästi pilaantuvat elintarvikkeet piti ensin keittää. Elintarvikkeita säilytettiin peräkannen virtauskaapissa. Peräruumassa, joka oli aika viileä paikka, pidettiin perunoita ja muita juureksia. Niitä ostettiin kerralla suurempi määrä kuin yhden ulkovuoron tarve oli. Laivan ulkosivulla narunpäässä roikkui 30 litran maitokannu, jotta se pysyisi viileänä. Maito säilyi sillä tavalla muutaman päivän käyttökelpoisena. Laivan lähtiessä liikkeelle oli muistettava nostaa maitokannu laivan kannelle varjon puolelle. Käymälän tuotteet pumpattiin aina käynnin jälkeen käsipumpulla suoraa mereen. Siitä seurasi, että maitokannu oli pidettävä aina laivan toisella sivulla. Piti myös vahtia, että maitokannu pysyi tuulen yläpuolella, jotta käymäläjätteet eivät ajelehtineet maitokannun ympärille.

Vesi, jota kutsuttiin maailman parhaaksi, otettiin tankkeihin melkein aina ulkovuorolle lähdettäessä Airiston hotellin lähteestä, johon vesi pulppusi kallion kolosta talvellakin. Vettä oli tankeissa 800 litraa. Sitä käytettiin säästeliäästi, ja harvoin sitä otettiin lisää ulkovuoron aikana. Peseytymiseen ja muuhun veden tarpeeseen käytettiin merivettä. Myös uimassa käytiin.

Vemman ulkovuorojen pituudet olivat 8 – 9 päivää. Sisävuorot olivat saman pituisia. Niiden aikana olivat kansipuolen miehet vuorotellen satamavahtina laivalla. Ulkovuorolle lähdettäessä miehistölle ei kerrottu laivan tehtävää. Se tieto oli päällikön takana. VMV 19 oli sisävesilaiva, eikä se käynyt ulkomerellä kuin tykin harjoituslaukauksia ammuttaessa. Liikuttiin vain saariston suojassa. Uudessakaupungissa ja Raumalla käytiin. Paljon tukeuduttiin linnakesaarten, kuten Katanpää, laitureihin. Merivartioasemat tulivat tutuiksi. Fagerholmassa oli vielä vanha asema, jota kutsuttiin Huminaksi. Se purettiin, kun uusi asema 1960- luvun puolivälissä valmistui. Vemman miehistö koki mieliinpainuvan näyn matkalla Naantaliin 5.10.1958. Nesteen säiliölaiva Tupavuoressa oli juuri tapahtunut räjähdys, ja laiva savusi vielä, kun Vemma lipui siitä ohi.

Vemman miehistö teki laivan huolto ja korjaustyöt. Aamuvahdin tehtävänä oli aina laivan kannen kastelu, etteivät puurakenteet kuivuisi liikaa. Lakattuja puupintoja krapattiin ja hiottiin sekä lakattiin. Konemestarit tekivät moottoreiden huolto- ja korjaustyöt.

Vartiolaivojen miehistöillä ei ollut virkapukuja laivapalveluksessa. Palvelusasu oli niin sanottu Jääsalon puku. Se oli haalarikankaasta tehdyt housut ja pusero. Puseron sijasta käytössä oli myös pidempi takki, jonka kanssa pidettiin vyötä. Joillakin miehillä oli armeijan harmaan kirjava kesäpusero. Päähineenä oli suikka. Vaatetus saatiin vartioston varastolta. Rauno osti ensimmäisen virkapukunsa toiselta merivartiomieheltä ollessaan kurssilla Helsingissä 1960- luvun alussa.

Haastattelussa Rauno harmitteli, kun ei säästänyt ensimmäistä palkkakuittiaan. Kokkipojan mielestä palkka oli hyvä. Vanhempien miesten mielestä ei ollut. Hekin myönsivät, että päivärahat, jotka maksettiin ulkovuoropäiviltä, olivat hyvät suhteessa kuukausipalkkaan.

Purjehduskauden 1958 aikana Vemman kippari vaihtui 4 – 5 kertaa, kun laivalle ei ollut määrätty vakinaista päällikköä. Perämiehenä toimi Ihattulan Mauri, tykkikessuna oli Nurmen Alpo, kansimiehinä hääräsivät Mäkisen Esko ja Vasankarin Arvo, moottoreita rassasivat Juuren Jallu ja Mäntylän Olli, kokkina touhusi Laihon Rauno.

Kokkiaikansa Rauno kiteytti seuraavasti: ”Melkein aina ruokailun jälkeen tuli, että Jumalalle kiitos ja kokki haistakoon… On sanottava, että aika paljon ne ruokiani kestivät. En sen kesän aikana yhtään ruokamyrkytystä järjestänyt, joten se on määrätynlainen kunniakirja.”

 

VMV 19. Kuva on Kymenlaakson museon kokoelmasta.

Rauno aloitti varusmiespalveluksensa merivoimissa helmikuussa 1959. Hänet komennettiin aliupseerikouluun, mutta hän sairastui vihurirokkoon, ja pitkän sairausajan jälkeen hänet siirrettiin koulusta pois.

Suomen Joutsen makasi rappiotilassa Obbnäsin laiturissa. Varusmiesryhmä, johon Rauno kuului, komennettiin Suomen Joutsenelle vahtiryhmäksi. Siellä oli valtavasti suuria rottia. Kesäkuumalla täytyi venttiileitä pitää auki. Kun valot sammutettiin, kuului vain mätkähdyksiä rottien hypätessä venttiileistä lattialle. Yksi mies oli valokatkaisijalla ja laittoi valot päälle. Sitten lensi saapasta, kenkää ja muuta tavaraa. Sillä tavalla tapettiin paljon rottia.

Palvelus jatkui miinalaiva Keihässalmella. Neuvostomarsalkkoja oli tulossa tutustumaan laivaan. Varusmiehille annettiin määräys, että jos joku tulee miehistötilaan, menette piiloon. Laivassa maalattiin kaikki paikat, jopa leipien säilytyskaappikin sisäpuolelta. Rauno oli maalaamassa kapeassa ahtaassa paikassa, kun försti Jorma Kaisalo, josta tuli Saaristomeren merivartioston komentaja, huusi: ”Kuka siellä kiroilee.” Rauno vääntäytyi monen mutkan kautta ahtaasta paikasta ulos ja ilmoitti nimensä sekä kertoi kiroilevansa, kun on niin ahdasta. ”Niin se varmaan on”, sanoi Kaisalo ja lähti. Kun vieraat tulivat, ja erivärisiä housunpuntteja alkoi näkymään portaissa, varusmiehet häipyivät. Jälkeenpäin selvisi, etteivät vieraat tulleet kuin puoleenväliin portaita. Nyökkäilivät ja hymyilivät siellä, ja menivät pois.

Varusmiespalvelus päätyi joulukuussa, ja Rauno haki merivartioston palvelukseen uudestaan, kun oli tietämättömyyttään tehnyt sen virheen, että erosi lähtiessään varusmieheksi. Pienen selvittelyn jälkeen Rauno otettiin takaisin merivartiostoon ilman uutta hakemusta. Hänet määrättiin VL Aallottarelle lämmittäjäksi. Aallottaren purjehduskausi oli päättynyt, ja laiva oli sokeritehtaan laiturissa. Siellä olivat huoltotehtävissä konemestarit Masa ja Veksi sekä konepäällikkö Toi, jolla oli aina hiki ja armeijan harmaa suikka päässään. Toi tunnettiin myös oikein pihinä miehenä. Tähän joukkoon Rauno liittyi. Hän hakkasi höyrylaivan lämmityskattilan sisällä tuubeja puhtaaksi kalkista ja muusta kuonasta. Työskentelytila oli ahdas. Aina oli haalarin lahje kiinni jonkun pultin takana.

Miehillä oli siellä vuorokahvit. Kahvi keitettiin laivalla, ja jokainen haki vuorollaan munkit läheisestä kioskista. Muut ostivat aina isot possumunkit, sitten kun tuli Toin vuoro, hän osti aina pieniä kukkomunkkeja ja rupesi selittämään: ”Kuulkaahan pojat, kun Impi oli myynyt kaikki possumunkit.”

Miehet kävivät pari kertaa viikossa syömässä Laivamiehessä. Laivamies oli Itäisellä rantakadulla Förin kohdalla. Konemestari Masa, joka tunsi Toin hyvin, rupesi puhelemaan, kun soppalautaseltaan oli reilusti puolet syönyt, että Helka oli taas laittanut niin runsaan aamukahvin, etten jaksa enempää. Toi alkoi heti hokemaan: ”Meinaatko jättää? Meinaatko jättää?” Kun Masa nyökkäsi myöntävästi, Toi vaihtoi sähäkästi lusikan ja hotkaisi Masan lopun sopan suuhunsa. Kassatiskillä likat nauroivat. Sama näytelmä toistui aina, kun miehet olivat Laivamiehessä syömässä. Ja kassatiskin likat nauroivat.

Kerran Toi oli porukassa, joka määrättiin viemään varaston kuorma-autolla klapeja radioasemalle Heikkilään. Kun klapikuorma oli tehty, Toi sanoi autokuskille, että hänellä on asiaa kotiinsa ja pyysi ajamaan sitä kautta. Kuljettaja myöntyi pyyntöön, ja Toi jäi lavalle istumaan. Kun auto kurvasi Toin pihalle, hän heitti muutamia klapeja pihalleen. Sitten jatkettiin matkaa Heikkilään.

Toilla oli tapana kerätä kaikki perunoiden kuoret, kun laivalla keitettiin perunasoppaa. Hän käytti ne kotonaan ruuanlaittoon. Laiva oli taas kerran sokeritehtaan laiturissa, kun Toi keräsi perunoiden kuoret paperipussiin ja lähti viemään niitä polkupyörällä kotiinsa. Osuuskaupan risteyksessä kostunut paperipussi repesi, ja perunoiden kuoret levisivät kadulle. Kuinka ollakaan, poliisit sattuivat tulemaan samalla hetkellä paikalle. Miehet laivalla seurasivat nauraen, kun Toilla oli tavallista kovempi hiki selittäessään poliiseille tekemisiään.

Aallottaressa oli kylmä, kun höyrylaivan kattilassa ei ollut tulta. Veksi oli vuokrannut Nummenpakan takaa omakotitalosta huoneen. Rauno pääsi sinne alivuokralaiseksi. Siellä miehet pääsivät markan lisämaksusta talon isännän kanssa saunaan. Majoitusjärjestely sujui hyvin, kunnes tieto majapaikasta kantautui eräälle merivartiomiehelle, jolla ei ollut majoitusta. Hän tuli kolmanneksi mieheksi huoneeseen. Mies tissutteli perjantaipulloaan tai tuli suoraan kapakasta sinne. Se kävi raskaaksi asuinkumppaneille. Onnekseen Rauno siirrettiin Bodön merivartioasemalle vuoden 1960 alkutalvesta.

Rauno lensi saaristolennolla Bodön merivartioasemalle. Bodön vanhalla asemalla oli yksi perheasunto, siinä asui aseman päällikkö Murre perheineen. Muut miehet asuivat miehistötuvassa. Asemalla oli hyvä emäntä, jota kutsuttiin Pikkaseksi. Hän asui Nötössä. Talvella Bodössä ei ollut muuta tekemistä kuin hiihtopartiointi jäällä. Ruokatarvikkeet haettiin hiihtäen repussa kantaen Nötön kaupasta. Nötön kauppaa ja kauppiasta kumpaakin kutsuttiin Stockmanniksi. Nimensä kauppa sai siitä, kun kaupasta meni kierreportaat yläkerran asuin tiloihin. Aina, kun yhteysalus toi Stockmannille tavaraa talvella, hän soitti asemalle, ja joku aseman mies lähti avuksi. Tavarat lastattiin vesikelkkaan. Stockmanni työnsi kelkkaa ja aseman mies veti narulla. Stockmanni tarjosi aina hyvät konjakit kiitokseksi avusta.

Rauno oli ollut asemalla runsaan kuukauden, kun hän kysyi Murrelta, jos pääsisi mantereella käymään. Murre vastasi, että et voi lähteä, kun miehiä on niin vähän. Asemalle olisi jäänyt Raunon lähdön jälkeenkin kolme miestä. Perheelliset miehet olivat etusijalla vapaapäiviä myönnettäessä. Talvi meni, ja tuli kevät. Keväisin oli tapana käydä Villellä (RV- luokan vene) Turussa hakemassa tarvikkeita vartioston varastolta. Turussa oltiin aina yksi yö. Kun lähdön aika tuli, Murre sanoi: ”Laiho saa lähteä, kun on täällä kauan ollut.” Rauno vastasi: ”En minä vielä kauan ole ollut, vasta kaksi ja puoli kuukautta.”

Villellä ajettiin partiomatkoja saaristossa. Lauantaina ja sunnuntaina, kun partio lähti klo 18.00 ja tuli aamuyöstä takaisin, siitä sai pienen palkanlisän. Villen lisäksi asemalla oli kesällä käytössä saaristolaismallinen avovene, jossa oli yksisylinterinen moottori keskellä venettä. Venettä kutsuttiin Put-Putiksi. Nimi johtui veneen äänestä. Put-Putilla ajettiin huoltomatkoja Nötöseen. Sitä käytettiin myös kalastukseen. Bodöseen tuli myös Pikkuville. Se oli rautavene, jonka takaosa oli avonainen. Hieman ennen Raunon poislähtöä aseman käyttöön tuli alumiinirunkoinen NV- luokan vene. Talvikulkuneuvoja ei ollut.

Bodön vuosina sattui traaginen tapahtuma, kun nuori merivartija tuli vapaapäiviltä kännissä asemalle. Rauno toimi aseman päivystäjänä. Kaksi miestä oli aseman veneellä partiomatkalla. Emäntä pesi pyykkiä rantasaunassa. Raunon ja kahden muun miehen yhteinen koira nukkui miehistötuvassa. Rauno kuuli rapinaa ja ajatteli, että sieltä kohta mies tulee ovesta. Kuuluikin laukaus. Rauno ryntäsi katsomaan ja näki nuoren merivartijan makaavan Raunon sängyssä pistooli kädessään veren pulputessa päästään. Rauno otti pistoolin ampujan kädestä ja laski sen lattialle. Pistooli oli otettu aseman asekaapista. Sitten Rauno soitti Fagerholman asemalle, jossa Bodön partio oli. Siitä käynnistyi jälkiselvitys.

Erään saaren rantaan oli ajelehtinut merimiina. Murre ja Rauno lähtivät veneellä viemään VL Silmän päällikköä saareen. Päällikkö nousi veneestä rannalle ja käski ajamaan veneen kauemmaksi ulapalle. Päällikkö kiinnitti miinaan räjähdyspanoksen, meni kiven taakse piiloon ja räjäytti miinan.

Nötön kauppareissulla Rauno tapasi nuoren naisen, joka oli lähtöisin Värtsilästä Karjalan kannakselta. Perhe oli asettunut Taalintehtaalle, jossa nuori nainen oli tavannut tyttöystävän, jolla oli kesämökki Nötössä. Naiset olivat viettämässä kesälomaa Nötössä. Rauno ja nuori nainen ryhtyivät seurustelemaan. Seurustelu johti avioliittoon. Pariskunta hankki yhteisen asunnon Puutarhakadulta. Tyttövauva syntyi vuonna 1964. Perheellisenä miehenä Rauno anoi siirtoa vartiolaivoille, jotta olisi enemmän aikaa perhe-elämälle.

Laivapalvelus alkoi VL Silmällä alkutalvesta vuonna 1965. Päällikkö oli outo tyyppi, kaksijakoinen ihminen. Kerrankin, kun Rauno astui Puutarhakadulta ratikkaan, päällikkö istui siellä. Miehet jäivät pysäkillään pois ratikasta ja lähtivät kävelemään laivalle, joka oli Arandan laiturissa. Matkalla päällikkö jutteli ummet ja lammet sekä kyseli perheoloista. Kun miehet tulivat laivalle, päällikkö huusi kuin hinaaja: ”Katsokaa nyt Laiho, kuinka tuo vaijeri noin on. Joku kompastuu siihen vielä.” Päällikkyys iski heti, kun tultiin laivalle. Silmässä kansimiehet joutuivat vahtimieheksi laivalle useitakin kertoja sisävuoron aikana. Päälliköllä oli tapana tulla ainakin kerran sisävuoron aikana laivalle katsomaan, eikä koskaan tiennyt milloin hän tulee. Se piti vahtimiehet varuillaan koko ajan.

Vuosien 1965 ja 1966 talvet olivat kovia: paljon lunta ja pakkasta. VL Silmä joutui usein avustamaan saariston yhteysalusta Arandaa. Toisinaan Arandalle ränniä avattaessa Silmän keula nousi niin pitkälle jään päälle, ettei laiva liikkunut konevoimalla eteenpäin eikä taaksepäin. Kansimiehistön oli mentävä jäätuurilla hakkaamaan jäätä laivan sivuilta, jotta laiva pääsisi liikkeelle. Siinä työssä tulivat ranteet kipeiksi. Kerran konemestari Retu tuli myös hakkaamaan jäätä. Jonkin ajan kuluttua konehuoneen ovi avautui, ja konepäällikkö huusi: ”Tule pois sieltä Retu! Se ei ole meidän hommia.”

Silmää ajettiin talvella jopa 25 asteen pakkasessa ulko-ohjaamosta turkishaalarit päällä. Kesällä ajettiin sisäohjaamosta. Päällikkö oli myös innokas hylkeenpyytäjä. Kerran ajettiin hyljejahdissa kauas Pohjanlahdelle. Radioasema oli kutsunut Silmää jo pitkään, mutta laiva oli radion kantaman ulkopuolella. Saatuaan tiedon, että Silmä on Pohjanlahdella, radioasema sai yhteyden Silmään ja lähetti viestin: ”Sitten kun tulette sieltä Lapista, niin menkää avaamaan ränni Houtskärin lautalle.”

Kesällä 1965 Rauno palasi VMV 19:ään. Vemma määrättiin Pyhämaan niemen nokassa olevan Pujo nimisen saaren edustalle tutkimaan veden syvyyttä väylälle, joka johtaisi suunnitteilla olevalle merivartioasemalle. Rauno ja Eki soutivat veneellä viiden metrin välein halsseja. Toinen souti, ja toinen tähysti keulasta veden pohjaa sekä piti yhteyttä rannalla olleeseen Vemman päällikköön, joka siirsi veneeseen kiinnitettyä köyttä viiden metrin välein ja katsoi kompassista soutusuuntaa. Läheisen maalaistalon kaivosta miehet hakivat vesinäytteen tutkittavaksi. Merivartioasemaa ei kuitenkaan rakennettu.

Vemma oli tulossa Ahvenanmaalta. Oli aika kova tuuli, ja Kihdin aukolla oli aallokkoa. Vemman keulaosastossa kuului litinää, maalipinnat halkeilivat, ja istuessaan miehet tunsivat puurakenteiden liikkuvan. Kaikki miehet lähtivät keulasta pois ja menivät ruorihyttiin. Silti päällikkö pyysi konehuoneesta täyttä eteen. Konepäällikkö ei antanut kuin puoli eteen.

Rauno oli vielä Leksan kanssa laittamassa Vemmaa talvikuntoon kaupungin telakalla Ruissalossa. Laivan peräpeilissä rautaosan ja puurakenteen rajapinnassa puu oli aivan mustaa. Leksa kaivoi sitä kuin multaa.

Kesän 1966 Rauno oli VL Aallottaressa, jolla oli hinauksessa partiovene. Laiva oli ankkurissa tai johonkin laituriin kiinnitettynä, ja miehet ajoivat veneellä partiomatkoja. Se oli leppoisa kesä.

VL Aallotar. Kuva on Kymenlaakson museon kokoelmasta.

Keväällä 1967 Rauno siirrettiin VL Silmästä VL Tursakseen. Tursaksen päällikkö asui Ahvenanmaalla ja tuli harvoin Turkuun. Laivan försti Birre haki meritoimistosta ulkovuorokäskyn ja ajoi laivan Maarianhaminaan, jossa päällikkö astui laivaan. Ulkovuoron päättyessä päällikkö jäi laivasta Maarianhaminaan, ja försti ajoi laivan Turkuun. Meritoimistossakin oli ihmetelty, kun Tursaksen päällikköä ei näy lainkaan.

VL Tursaksen komentosillalla oli telegrammi, jolla välitettiin konekäskyt konehuoneeseen. Myös puheputki oli käytössä. Talvimerenkulun avustuksissa laivaa oli hankala käsitellä konekäskyjen viiveen vuoksi. Pieniä kolhuja tuli. Niinpä laivan miehistö rakensi ajoneuvojen vanhoista renkaista pehmusteet keulaan vaimentamaan törmäyksiä.

Kerran Tursas oli ankkurissa Rosalan lahdessa. Birre, Valtsu ja Rauno lähtivät Tursaksen pelastusveneellä Örön länsipuolelle nostamaan lohiverkkoja. Siellä kova pohjoistuuli ryskytti venettä, ja polttoainetakin pohjasakka sekoittui polttoaineeseen. Moottori sammui, ja Valtsu puhdisti suodattimen. Moottori käynnistyi, ja kulku jatkui hetken, kunnes moottori sammui taas. Näin yritettiin muutaman kerran, mutta matka ei edennyt, koska suodattimen puhdistuksen aikana tuuli kuljetti veneen takaisin. Kannettava radio oli jäänyt laivalle, joten miehet eivät voineet ilmoittaa pulastaan. Heidän oli lähdettävä soutaen kiertämään Örön eteläpuolelta. Raskasta ja leveää pelastusvenettä oli työläs soutaa. Birre tähysti keulassa ja luotsasi venekuntaa karikoiden ohi tyrskyjä tarkkaillen. Örön itäpuolella miehet kiinnittivät veneen laituriin ja nousivat maihin jaloittelemaan. Läheisen talon asukas tuli katsomaan kulkijoita ja kutsui heidät sisälle taloonsa. Siellä hän ryhtyi kahvin keittoon ja kaivoi esiin Viru valkea pullon. Terästetyt kahvit juotuaan miehet palasivat veneelleen ja alkoivat soutaa kohti Rosalan lahtea. Matkalla Valtsu korjasi moottorin käyntiongelman, ja loppumatka ajettiin moottorin voimalla. Tursaksen päällikkö oli kävellyt laivalla huolissaan ja oli helpottunut nähdessään venekunnan.

Saaristomeren merivartiostolla oli vuonna 1971 kolme ulkovartiolaivaa: VL Silmä, VL Uisko ja VL Tursas sekä kolme rannikkovartiolaivaa: VL Tavi, VL Telkkä ja VL Kuikka että kaksi saaristovartiolaivaa: VL Turja ja VL Eckerö.²

Kesä vuonna 1972 oli erikoinen Tursaksen miehistölle: Tursas ankkuroitiin sopivaan paikkaan saaristossa, ja miehistö ajoi partiomatkoja Eckeröllä. Eckerölle oli aiemmin annettu nimi Saariston kala ja marja, koska sen miehistö kalasti ja poimi marjoja saarista. Tursaksen osalta se enteili jo tulevaa, sillä Tursas kiinnitettiin Paraisten Stormalössä soranottoalueen vanhaan laituriin vuonna 1974, ja siitä tuli tukilaiva Tursas. TL Tursaksella miehistö toimi kuin merivartioasemalla. VL Eckerö siirrettiin Merivartiokoulun koululaivaksi 1970- luvun alkupuolella.

VL Tursas. Valokuvaamo Iris. Uudenkaupungin museo.

Rauno oli rannikkovartiolaivoilla vain lyhyillä komennuksilla. Vuonna 1979 hän oli taas VL Silmällä. Silloinen Silmän päällikkö oli lähdössä luotsiksi. Hän ajoi Hangon väylän mutkia edestakaisin päivällä ja yöllä, jotta ne tulisivat tutuiksi. Päällikkö pyysi miehistöltä anteeksi yksitoikkoista ajamista. Raunon laivapalvelus päättyi joulukuussa 1979, kun hänet siirrettiin Hiittisten merivartioasemalle.

Hiittinen oli mieluisa palveluspaikka vanhalle laivamiehelle. Yöt sai nukkua rauhassa heilumattomassa sängyssä. Asemapalveluksen jatkumiselle tuli yksi uhka ennen 1980- luvun puoliväliä, kun vartioston komentaja määräsi, että asemilta komennetaan miehiä vartiolaivoille hankkimaan kokemusta laivapalveluksesta. Vastaava määrä miehiä komennetaan laivoilta asemille. Tarkoitus oli, että kesällä miehet palaavat entisiin yksikköihinsä. Siinä kävi niin, että asemilta komennettiin vanhoja laivamiehiä laivoille, ja jotkut heistä lähtivät vapaaehtoisesti, kun muita lähtijöitä ei ollut. Rauno komennettiin Hiittisistä VL Silmään. Vartioston komentaja, jota kutsuttiin Pallosalamaksi, tuli käymään Silmällä. Pallosalama tapansa mukaisesti kysyi Raunolta: ”Miten menee?” Rauno vastasi: ”Tulin ulkovartiolaivalle, kun ei ollut tarpeeksi praktiikkaa.” Pallosalama huomasi vinoilun ja poistui. Tuli kevät, ja Rauno sai tiedon, että hän jää Silmään. Rauno soitti komentotoimistoon ja selitti, että hänelle luvattiin paluu takaisin Hiittisiin. Seuraavana päivänä Rauno komennettiin Hiittisiin. Muutamia vanhoja laivamiehiä ei komennettu takaisin asemille.

Oli kova talvi Hiittisissä. Rauno oli lähdössä moottorikelkalla partiomatkalle. Hän käynnisti kelkan vajassa ja laittoi vain polvensa kelkan satulaan. Kelkka ampaisi liikkeelle, ja Rauno putosi kyydistä. Kelkka jatkoi matkaansa vajasta täydellä kaasulla, loikkasi suuren lumikinoksen yli ja törmäsi asemarakennuksen nurkkaan. Kovalla pakkasella kelkan kaasuvaijeri jumiutui. Rauno joutui tekemään kirjallisen selvityksen törmäyksestä teknilliseen toimistoon.

Yhtenä talvena Hiittisten asemalle tuli raskaana oleva nainen saattajanaan eläkkeellä oleva sairaanhoitaja. Naiset pyysivät kuljetusta Kasnäsiin, josta olisi kuljetus synnytyslaitokselle. Rauno ja Osku lähtivät Villellä viemään naisia Kasnäsiin. Villen jyskyttäessä jäissä naisen synnytys käynnistyi. Sairaanhoitajan avustuksella Villen keulaosastossa syntyi tyttövauva. Kasnäsissä nainen vauvansa kanssa siirrettiin odottavaan ambulanssiin. Joitakin päiviä myöhemmin Hiittisten asemalle tuli postia, jossa oli tyttövauvan kuva.

Hiittisten vuosina aseman miehet Life ja Timppa lähtivät talvella Villellä partiomatkalle. He ajoivat kiintojäässä, kun Villen keula nousi jään päälle. Vene ei liikkunut konevoimalla eteenpäin eikä taaksepäin. Miehet ihmettelivät hetken, että mitä nyt tehdään. Sitten Timppa lähti veneen keulaosastoon, otti eväskorin ja ryhtyi juomaan kahvia. Miesten juodessa kahvia ja syödessä eväitä vene liukui avoveteen kuin telakalta ikään. Life katsoi Timppaa ja huudahti: ”Sä tiesit! Sä tiesit!”

Ylimerivartija Rauno Laiho jäi eläkkeelle Hiittisten merivartioasemalta vuonna 1992.

Kysyin haastattelussa Raunolta, että mitä hän nyt ajattelee uravalinnastaan. Rauno vastasi silmät hieman liikutuksesta kostuen: ”Hyvä valinta. Ehdottomasti. Enkä tällä koulupohjalla olisi mistään muualta saanut näin hyvää eläkettä. Tähän on hyvä lopettaa.”

Veikko Loukonen

Rauno Laihon haastattelu 26.6.2023. Keskustelu Rauno Laihon kanssa 19.7.2023.

Viitteet
1. Wikipedia
2. Merivartiokoulun luentomoniste

/by