Vemman kokkipojan tarina

Rauno Laiho syntyi 28.6.1939 Uudenkaupungin maalaiskunnassa Putsaari nimisessä saaressa. Siellä hän vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa. Rauno kävi supistetun kansakoulun saaressa. Heti koulun jälkeen hän aloitti työnteon isänsä kanssa. Isä teki kivitöitä: nupukiviä ja muunkin mallisia kiviä. Lisäksi isä teki metsätöitä ja kalasti. Siten Rauno sai työkokemusta niistä töistä, joita Putsaaressa oli.

Kiinnostus työpaikasta merivartiostossa tuli sitä kautta, kun Putsaaresta lähtöisin olevia miehiä oli puolenkymmentä Saaristomeren merivartioston palveluksessa. Rauno pääsi sukulaismiehen auton kyydissä Turkuun Saaristomeren merivartioston esikunnan oven eteen. Esikunta oli siihen aikaan Puutarhakadulla. Siellä hän täytti hakulomakkeen merivartioston palvelukseen.

Sitten kun tuli tieto palvelukseen hyväksymisestä, Rauno ilmoittautui merivartioston esikunnassa 21.6.1958. Siellä kerrottiin, että hänen palveluspaikkansa oli VMV 19 ja tehtävänsä kokki sekä neuvottiin mistä Vemma löytyy. Kokeista oli niin kova pula, että Turun Sanomissa oli ollut vartioston ilmoitus, jolla haettiin kokkeja palvelukseen. Osa vartioston laivoista oli sokeritehtaan laiturissa Martinsillan pielessä Itäisen rantakadun puolella. Siellä olivat VMV 19:n lisäksi VL Tiira, VMV 16 ja VMV 20. Arandan laiturissa olivat VL Tursas, VL Aura ja VL Aallotar.

VMV 18, VMV 19 ja VMV 20 olivat alun perin suojeluskunnan tarpeisiin hankittuja puurakenteisia laivoja. Kun suojeluskunta lakkautettiin vuonna 1944, laivat luovutettiin merivoimille, joka luovutti ne merivartiolaitokselle. Merivartiolaitos luokitteli ne vartiomoottoriveneiksi ja antoi niille tunnusnumerot 18 – 20. VMV 18 rakennettiin Porvoossa vuonna 1934, ja se poistettiin palveluskäytöstä vuonna 1958. VMV 19 ja VMV 20 rakennettiin Tolkkisissa vuonna 1943. Niiden pituus oli 21 m ja nopeus 10 solmua. VMV 16 kuului Turun veneveistämön vuonna 1935 rakentamaan 10 veneen sarjaan 8 – 17. Sen pituus oli 25,6 m ja nopeus 23,8 solmua. VMV 16 poistettiin palveluskäytöstä 30.1.1965. VMV 19 ja VMV 20 poistettiin palveluskäytöstä vuonna 1970. VMV 19 romutettiin Kokkolassa 1980- luvun loppupuolella. VMV 20:n kotipaikka oli vielä vuonna 2007 Lappeenranta.¹

Ensivaikutelma Vemmasta ja sen miehistöstä oli hämmentävä aralle 18- vuotiaalle pojalle, joka tuli hiljaisesta Putsaaresta. Turkukin oli outo paikka, ja Rauno teki vain lyhyitä kävelyretkiä, ettei eksyisi. Aika pian hän omaksui palvelusrytmin ja tottui merimieshuumoriin sekä miesjoukon sanailuun. Osasipa joskus vähän lohkaista takaisinkin, kun uskalsi. Laivan tilat tulivat nopeasti tutuiksi. Kelakannelta johtivat suorat portaat alas, ja keittiön läpi kuljettiin keulaosastoon, jossa oli kuuden miehen makuutilat. Peräkannelta mentiin alas pieneen messiin, jota kautta pääsi päällikön ja konepäällikön hytteihin. Kannella keskellä laivaa oli ruorihytti. Konehuoneeseen mentiin nostettavan luukun kautta. Luukun aukioloa voitiin säätää, ja hyvällä säällä sitä pidettiin enemmän auki, jotta konehuone tuulettuisi. Aivan laivan perässä oli peräruuma. Peräkannella oli virtauskaappi. Siinä oli edessä ja takana ritilä, jolloin ilmavirta kulki läpi. Keulakannella oli tykki.

Rauno oli määrätty Vemman kokiksi, mutta hänellä ei ollut alan koulutusta eikä kokemusta ruuan laitosta. Hänen omin sanoin sanottuna: ” Ruuanlaittotaitoni oli sitä mitä olin joskus äidiltäni kuullut. Ei nyt ihan vesi palanut pohjaan, mutta lähellä kuitenkin oli.” Ruuanlaittotaito tietysti kehittyi siinä, kun tarpeeksi usein teki mokia, niin se opetti. Elintarvikkeet ulkovuoroa varten ostettiin Itäisen rantakadun toisella puolella olleesta osuuskaupasta. Niiden määrät tuottivat aluksi Raunolle vaikeuksia, kun oli kahdeksan nälkäistä suuta ruokittavana. Onneksi laivassa oli yksi mies, joka oli tehnyt ruokaa, kun kokki oli puuttunut miehityksestä. Hän oli kirjoittanut ostettujen elintarvikkeiden määriä paperille muistiin. Ostettavien elintarvikkeiden määrään vaikutti myös alue mihin laivan ulkovuoro suuntautui. Jos oli mahdollisuus kalastamiseen, se vähensi ostettavien elintarvikkeiden määrää. Mukana piti olla aina purkkiruokaa hätävarana, jotta ei koskaan ilman ateriaa jäätäisi.

Vuonna 1958 ei vielä ollut käytössä jääkaappeja, eikä muita kylmäsäilytystiloja. Laivassa kaikki lihat ja muut herkästi pilaantuvat elintarvikkeet piti ensin keittää. Elintarvikkeita säilytettiin peräkannen virtauskaapissa. Peräruumassa, joka oli aika viileä paikka, pidettiin perunoita ja muita juureksia. Niitä ostettiin kerralla suurempi määrä kuin yhden ulkovuoron tarve oli. Laivan ulkosivulla narunpäässä roikkui 30 litran maitokannu, jotta se pysyisi viileänä. Maito säilyi sillä tavalla muutaman päivän käyttökelpoisena. Laivan lähtiessä liikkeelle oli muistettava nostaa maitokannu laivan kannelle varjon puolelle. Käymälän tuotteet pumpattiin aina käynnin jälkeen käsipumpulla suoraa mereen. Siitä seurasi, että maitokannu oli pidettävä aina laivan toisella sivulla. Piti myös vahtia, että maitokannu pysyi tuulen yläpuolella, jotta käymäläjätteet eivät ajelehtineet maitokannun ympärille.

Vesi, jota kutsuttiin maailman parhaaksi, otettiin tankkeihin melkein aina ulkovuorolle lähdettäessä Airiston hotellin lähteestä, johon vesi pulppusi kallion kolosta talvellakin. Vettä oli tankeissa 800 litraa. Sitä käytettiin säästeliäästi, ja harvoin sitä otettiin lisää ulkovuoron aikana. Peseytymiseen ja muuhun veden tarpeeseen käytettiin merivettä. Myös uimassa käytiin.

Vemman ulkovuorojen pituudet olivat 8 – 9 päivää. Sisävuorot olivat saman pituisia. Niiden aikana olivat kansipuolen miehet vuorotellen satamavahtina laivalla. Ulkovuorolle lähdettäessä miehistölle ei kerrottu laivan tehtävää. Se tieto oli päällikön takana. VMV 19 oli sisävesilaiva, eikä se käynyt ulkomerellä kuin tykin harjoituslaukauksia ammuttaessa. Liikuttiin vain saariston suojassa. Uudessakaupungissa ja Raumalla käytiin. Paljon tukeuduttiin linnakesaarten, kuten Katanpää, laitureihin. Merivartioasemat tulivat tutuiksi. Fagerholmassa oli vielä vanha asema, jota kutsuttiin Huminaksi. Se purettiin, kun uusi asema 1960- luvun puolivälissä valmistui. Vemman miehistö koki mieliinpainuvan näyn matkalla Naantaliin 5.10.1958. Nesteen säiliölaiva Tupavuoressa oli juuri tapahtunut räjähdys, ja laiva savusi vielä, kun Vemma lipui siitä ohi.

Vemman miehistö teki laivan huolto ja korjaustyöt. Aamuvahdin tehtävänä oli aina laivan kannen kastelu, etteivät puurakenteet kuivuisi liikaa. Lakattuja puupintoja krapattiin ja hiottiin sekä lakattiin. Konemestarit tekivät moottoreiden huolto- ja korjaustyöt.

Vartiolaivojen miehistöillä ei ollut virkapukuja laivapalveluksessa. Palvelusasu oli niin sanottu Jääsalon puku. Se oli haalarikankaasta tehdyt housut ja pusero. Puseron sijasta käytössä oli myös pidempi takki, jonka kanssa pidettiin vyötä. Joillakin miehillä oli armeijan harmaan kirjava kesäpusero. Päähineenä oli suikka. Vaatetus saatiin vartioston varastolta. Rauno osti ensimmäisen virkapukunsa toiselta merivartiomieheltä ollessaan kurssilla Helsingissä 1960- luvun alussa.

Haastattelussa Rauno harmitteli, kun ei säästänyt ensimmäistä palkkakuittiaan. Kokkipojan mielestä palkka oli hyvä. Vanhempien miesten mielestä ei ollut. Hekin myönsivät, että päivärahat, jotka maksettiin ulkovuoropäiviltä, olivat hyvät suhteessa kuukausipalkkaan.

Purjehduskauden 1958 aikana Vemman kippari vaihtui 4 – 5 kertaa, kun laivalle ei ollut määrätty vakinaista päällikköä. Perämiehenä toimi Ihattulan Mauri, tykkikessuna oli Nurmen Alpo, kansimiehinä hääräsivät Mäkisen Esko ja Vasankarin Arvo, moottoreita rassasivat Juuren Jallu ja Mäntylän Olli, kokkina touhusi Laihon Rauno.

Kokkiaikansa Rauno kiteytti seuraavasti: ”Melkein aina ruokailun jälkeen tuli, että Jumalalle kiitos ja kokki haistakoon… On sanottava, että aika paljon ne ruokiani kestivät. En sen kesän aikana yhtään ruokamyrkytystä järjestänyt, joten se on määrätynlainen kunniakirja.”

 

VMV 19. Kuva on Kymenlaakson museon kokoelmasta.

Rauno aloitti varusmiespalveluksensa merivoimissa helmikuussa 1959. Hänet komennettiin aliupseerikouluun, mutta hän sairastui vihurirokkoon, ja pitkän sairausajan jälkeen hänet siirrettiin koulusta pois.

Suomen Joutsen makasi rappiotilassa Obbnäsin laiturissa. Varusmiesryhmä, johon Rauno kuului, komennettiin Suomen Joutsenelle vahtiryhmäksi. Siellä oli valtavasti suuria rottia. Kesäkuumalla täytyi venttiileitä pitää auki. Kun valot sammutettiin, kuului vain mätkähdyksiä rottien hypätessä venttiileistä lattialle. Yksi mies oli valokatkaisijalla ja laittoi valot päälle. Sitten lensi saapasta, kenkää ja muuta tavaraa. Sillä tavalla tapettiin paljon rottia.

Palvelus jatkui miinalaiva Keihässalmella. Neuvostomarsalkkoja oli tulossa tutustumaan laivaan. Varusmiehille annettiin määräys, että jos joku tulee miehistötilaan, menette piiloon. Laivassa maalattiin kaikki paikat, jopa leipien säilytyskaappikin sisäpuolelta. Rauno oli maalaamassa kapeassa ahtaassa paikassa, kun försti Jorma Kaisalo, josta tuli Saaristomeren merivartioston komentaja, huusi: ”Kuka siellä kiroilee.” Rauno vääntäytyi monen mutkan kautta ahtaasta paikasta ulos ja ilmoitti nimensä sekä kertoi kiroilevansa, kun on niin ahdasta. ”Niin se varmaan on”, sanoi Kaisalo ja lähti. Kun vieraat tulivat, ja erivärisiä housunpuntteja alkoi näkymään portaissa, varusmiehet häipyivät. Jälkeenpäin selvisi, etteivät vieraat tulleet kuin puoleenväliin portaita. Nyökkäilivät ja hymyilivät siellä, ja menivät pois.

Varusmiespalvelus päätyi joulukuussa, ja Rauno haki merivartioston palvelukseen uudestaan, kun oli tietämättömyyttään tehnyt sen virheen, että erosi lähtiessään varusmieheksi. Pienen selvittelyn jälkeen Rauno otettiin takaisin merivartiostoon ilman uutta hakemusta. Hänet määrättiin VL Aallottarelle lämmittäjäksi. Aallottaren purjehduskausi oli päättynyt, ja laiva oli sokeritehtaan laiturissa. Siellä olivat huoltotehtävissä konemestarit Masa ja Veksi sekä konepäällikkö Toi, jolla oli aina hiki ja armeijan harmaa suikka päässään. Toi tunnettiin myös oikein pihinä miehenä. Tähän joukkoon Rauno liittyi. Hän hakkasi höyrylaivan lämmityskattilan sisällä tuubeja puhtaaksi kalkista ja muusta kuonasta. Työskentelytila oli ahdas. Aina oli haalarin lahje kiinni jonkun pultin takana.

Miehillä oli siellä vuorokahvit. Kahvi keitettiin laivalla, ja jokainen haki vuorollaan munkit läheisestä kioskista. Muut ostivat aina isot possumunkit, sitten kun tuli Toin vuoro, hän osti aina pieniä kukkomunkkeja ja rupesi selittämään: ”Kuulkaahan pojat, kun Impi oli myynyt kaikki possumunkit.”

Miehet kävivät pari kertaa viikossa syömässä Laivamiehessä. Laivamies oli Itäisellä rantakadulla Förin kohdalla. Konemestari Masa, joka tunsi Toin hyvin, rupesi puhelemaan, kun soppalautaseltaan oli reilusti puolet syönyt, että Helka oli taas laittanut niin runsaan aamukahvin, etten jaksa enempää. Toi alkoi heti hokemaan: ”Meinaatko jättää? Meinaatko jättää?” Kun Masa nyökkäsi myöntävästi, Toi vaihtoi sähäkästi lusikan ja hotkaisi Masan lopun sopan suuhunsa. Kassatiskillä likat nauroivat. Sama näytelmä toistui aina, kun miehet olivat Laivamiehessä syömässä. Ja kassatiskin likat nauroivat.

Kerran Toi oli porukassa, joka määrättiin viemään varaston kuorma-autolla klapeja radioasemalle Heikkilään. Kun klapikuorma oli tehty, Toi sanoi autokuskille, että hänellä on asiaa kotiinsa ja pyysi ajamaan sitä kautta. Kuljettaja myöntyi pyyntöön, ja Toi jäi lavalle istumaan. Kun auto kurvasi Toin pihalle, hän heitti muutamia klapeja pihalleen. Sitten jatkettiin matkaa Heikkilään.

Toilla oli tapana kerätä kaikki perunoiden kuoret, kun laivalla keitettiin perunasoppaa. Hän käytti ne kotonaan ruuanlaittoon. Laiva oli taas kerran sokeritehtaan laiturissa, kun Toi keräsi perunoiden kuoret paperipussiin ja lähti viemään niitä polkupyörällä kotiinsa. Osuuskaupan risteyksessä kostunut paperipussi repesi, ja perunoiden kuoret levisivät kadulle. Kuinka ollakaan, poliisit sattuivat tulemaan samalla hetkellä paikalle. Miehet laivalla seurasivat nauraen, kun Toilla oli tavallista kovempi hiki selittäessään poliiseille tekemisiään.

Aallottaressa oli kylmä, kun höyrylaivan kattilassa ei ollut tulta. Veksi oli vuokrannut Nummenpakan takaa omakotitalosta huoneen. Rauno pääsi sinne alivuokralaiseksi. Siellä miehet pääsivät markan lisämaksusta talon isännän kanssa saunaan. Majoitusjärjestely sujui hyvin, kunnes tieto majapaikasta kantautui eräälle merivartiomiehelle, jolla ei ollut majoitusta. Hän tuli kolmanneksi mieheksi huoneeseen. Mies tissutteli perjantaipulloaan tai tuli suoraan kapakasta sinne. Se kävi raskaaksi asuinkumppaneille. Onnekseen Rauno siirrettiin Bodön merivartioasemalle vuoden 1960 alkutalvesta.

Rauno lensi saaristolennolla Bodön merivartioasemalle. Bodön vanhalla asemalla oli yksi perheasunto, siinä asui aseman päällikkö Murre perheineen. Muut miehet asuivat miehistötuvassa. Asemalla oli hyvä emäntä, jota kutsuttiin Pikkaseksi. Hän asui Nötössä. Talvella Bodössä ei ollut muuta tekemistä kuin hiihtopartiointi jäällä. Ruokatarvikkeet haettiin hiihtäen repussa kantaen Nötön kaupasta. Nötön kauppaa ja kauppiasta kumpaakin kutsuttiin Stockmanniksi. Nimensä kauppa sai siitä, kun kaupasta meni kierreportaat yläkerran asuin tiloihin. Aina, kun yhteysalus toi Stockmannille tavaraa talvella, hän soitti asemalle, ja joku aseman mies lähti avuksi. Tavarat lastattiin vesikelkkaan. Stockmanni työnsi kelkkaa ja aseman mies veti narulla. Stockmanni tarjosi aina hyvät konjakit kiitokseksi avusta.

Rauno oli ollut asemalla runsaan kuukauden, kun hän kysyi Murrelta, jos pääsisi mantereella käymään. Murre vastasi, että et voi lähteä, kun miehiä on niin vähän. Asemalle olisi jäänyt Raunon lähdön jälkeenkin kolme miestä. Perheelliset miehet olivat etusijalla vapaapäiviä myönnettäessä. Talvi meni, ja tuli kevät. Keväisin oli tapana käydä Villellä (RV- luokan vene) Turussa hakemassa tarvikkeita vartioston varastolta. Turussa oltiin aina yksi yö. Kun lähdön aika tuli, Murre sanoi: ”Laiho saa lähteä, kun on täällä kauan ollut.” Rauno vastasi: ”En minä vielä kauan ole ollut, vasta kaksi ja puoli kuukautta.”

Villellä ajettiin partiomatkoja saaristossa. Lauantaina ja sunnuntaina, kun partio lähti klo 18.00 ja tuli aamuyöstä takaisin, siitä sai pienen palkanlisän. Villen lisäksi asemalla oli kesällä käytössä saaristolaismallinen avovene, jossa oli yksisylinterinen moottori keskellä venettä. Venettä kutsuttiin Put-Putiksi. Nimi johtui veneen äänestä. Put-Putilla ajettiin huoltomatkoja Nötöseen. Sitä käytettiin myös kalastukseen. Bodöseen tuli myös Pikkuville. Se oli rautavene, jonka takaosa oli avonainen. Hieman ennen Raunon poislähtöä aseman käyttöön tuli alumiinirunkoinen NV- luokan vene. Talvikulkuneuvoja ei ollut.

Bodön vuosina sattui traaginen tapahtuma, kun nuori merivartija tuli vapaapäiviltä kännissä asemalle. Rauno toimi aseman päivystäjänä. Kaksi miestä oli aseman veneellä partiomatkalla. Emäntä pesi pyykkiä rantasaunassa. Raunon ja kahden muun miehen yhteinen koira nukkui miehistötuvassa. Rauno kuuli rapinaa ja ajatteli, että sieltä kohta mies tulee ovesta. Kuuluikin laukaus. Rauno ryntäsi katsomaan ja näki nuoren merivartijan makaavan Raunon sängyssä pistooli kädessään veren pulputessa päästään. Rauno otti pistoolin ampujan kädestä ja laski sen lattialle. Pistooli oli otettu aseman asekaapista. Sitten Rauno soitti Fagerholman asemalle, jossa Bodön partio oli. Siitä käynnistyi jälkiselvitys.

Erään saaren rantaan oli ajelehtinut merimiina. Murre ja Rauno lähtivät veneellä viemään VL Silmän päällikköä saareen. Päällikkö nousi veneestä rannalle ja käski ajamaan veneen kauemmaksi ulapalle. Päällikkö kiinnitti miinaan räjähdyspanoksen, meni kiven taakse piiloon ja räjäytti miinan.

Nötön kauppareissulla Rauno tapasi nuoren naisen, joka oli lähtöisin Värtsilästä Karjalan kannakselta. Perhe oli asettunut Taalintehtaalle, jossa nuori nainen oli tavannut tyttöystävän, jolla oli kesämökki Nötössä. Naiset olivat viettämässä kesälomaa Nötössä. Rauno ja nuori nainen ryhtyivät seurustelemaan. Seurustelu johti avioliittoon. Pariskunta hankki yhteisen asunnon Puutarhakadulta. Tyttövauva syntyi vuonna 1964. Perheellisenä miehenä Rauno anoi siirtoa vartiolaivoille, jotta olisi enemmän aikaa perhe-elämälle.

Laivapalvelus alkoi VL Silmällä alkutalvesta vuonna 1965. Päällikkö oli outo tyyppi, kaksijakoinen ihminen. Kerrankin, kun Rauno astui Puutarhakadulta ratikkaan, päällikkö istui siellä. Miehet jäivät pysäkillään pois ratikasta ja lähtivät kävelemään laivalle, joka oli Arandan laiturissa. Matkalla päällikkö jutteli ummet ja lammet sekä kyseli perheoloista. Kun miehet tulivat laivalle, päällikkö huusi kuin hinaaja: ”Katsokaa nyt Laiho, kuinka tuo vaijeri noin on. Joku kompastuu siihen vielä.” Päällikkyys iski heti, kun tultiin laivalle. Silmässä kansimiehet joutuivat vahtimieheksi laivalle useitakin kertoja sisävuoron aikana. Päälliköllä oli tapana tulla ainakin kerran sisävuoron aikana laivalle katsomaan, eikä koskaan tiennyt milloin hän tulee. Se piti vahtimiehet varuillaan koko ajan.

Vuosien 1965 ja 1966 talvet olivat kovia: paljon lunta ja pakkasta. VL Silmä joutui usein avustamaan saariston yhteysalusta Arandaa. Toisinaan Arandalle ränniä avattaessa Silmän keula nousi niin pitkälle jään päälle, ettei laiva liikkunut konevoimalla eteenpäin eikä taaksepäin. Kansimiehistön oli mentävä jäätuurilla hakkaamaan jäätä laivan sivuilta, jotta laiva pääsisi liikkeelle. Siinä työssä tulivat ranteet kipeiksi. Kerran konemestari Retu tuli myös hakkaamaan jäätä. Jonkin ajan kuluttua konehuoneen ovi avautui, ja konepäällikkö huusi: ”Tule pois sieltä Retu! Se ei ole meidän hommia.”

Silmää ajettiin talvella jopa 25 asteen pakkasessa ulko-ohjaamosta turkishaalarit päällä. Kesällä ajettiin sisäohjaamosta. Päällikkö oli myös innokas hylkeenpyytäjä. Kerran ajettiin hyljejahdissa kauas Pohjanlahdelle. Radioasema oli kutsunut Silmää jo pitkään, mutta laiva oli radion kantaman ulkopuolella. Saatuaan tiedon, että Silmä on Pohjanlahdella, radioasema sai yhteyden Silmään ja lähetti viestin: ”Sitten kun tulette sieltä Lapista, niin menkää avaamaan ränni Houtskärin lautalle.”

Kesällä 1965 Rauno palasi VMV 19:ään. Vemma määrättiin Pyhämaan niemen nokassa olevan Pujo nimisen saaren edustalle tutkimaan veden syvyyttä väylälle, joka johtaisi suunnitteilla olevalle merivartioasemalle. Rauno ja Eki soutivat veneellä viiden metrin välein halsseja. Toinen souti, ja toinen tähysti keulasta veden pohjaa sekä piti yhteyttä rannalla olleeseen Vemman päällikköön, joka siirsi veneeseen kiinnitettyä köyttä viiden metrin välein ja katsoi kompassista soutusuuntaa. Läheisen maalaistalon kaivosta miehet hakivat vesinäytteen tutkittavaksi. Merivartioasemaa ei kuitenkaan rakennettu.

Vemma oli tulossa Ahvenanmaalta. Oli aika kova tuuli, ja Kihdin aukolla oli aallokkoa. Vemman keulaosastossa kuului litinää, maalipinnat halkeilivat, ja istuessaan miehet tunsivat puurakenteiden liikkuvan. Kaikki miehet lähtivät keulasta pois ja menivät ruorihyttiin. Silti päällikkö pyysi konehuoneesta täyttä eteen. Konepäällikkö ei antanut kuin puoli eteen.

Rauno oli vielä Leksan kanssa laittamassa Vemmaa talvikuntoon kaupungin telakalla Ruissalossa. Laivan peräpeilissä rautaosan ja puurakenteen rajapinnassa puu oli aivan mustaa. Leksa kaivoi sitä kuin multaa.

Kesän 1966 Rauno oli VL Aallottaressa, jolla oli hinauksessa partiovene. Laiva oli ankkurissa tai johonkin laituriin kiinnitettynä, ja miehet ajoivat veneellä partiomatkoja. Se oli leppoisa kesä.

VL Aallotar. Kuva on Kymenlaakson museon kokoelmasta.

Keväällä 1967 Rauno siirrettiin VL Silmästä VL Tursakseen. Tursaksen päällikkö asui Ahvenanmaalla ja tuli harvoin Turkuun. Laivan försti Birre haki meritoimistosta ulkovuorokäskyn ja ajoi laivan Maarianhaminaan, jossa päällikkö astui laivaan. Ulkovuoron päättyessä päällikkö jäi laivasta Maarianhaminaan, ja försti ajoi laivan Turkuun. Meritoimistossakin oli ihmetelty, kun Tursaksen päällikköä ei näy lainkaan.

VL Tursaksen komentosillalla oli telegrammi, jolla välitettiin konekäskyt konehuoneeseen. Myös puheputki oli käytössä. Talvimerenkulun avustuksissa laivaa oli hankala käsitellä konekäskyjen viiveen vuoksi. Pieniä kolhuja tuli. Niinpä laivan miehistö rakensi ajoneuvojen vanhoista renkaista pehmusteet keulaan vaimentamaan törmäyksiä.

Kerran Tursas oli ankkurissa Rosalan lahdessa. Birre, Valtsu ja Rauno lähtivät Tursaksen pelastusveneellä Örön länsipuolelle nostamaan lohiverkkoja. Siellä kova pohjoistuuli ryskytti venettä, ja polttoainetakin pohjasakka sekoittui polttoaineeseen. Moottori sammui, ja Valtsu puhdisti suodattimen. Moottori käynnistyi, ja kulku jatkui hetken, kunnes moottori sammui taas. Näin yritettiin muutaman kerran, mutta matka ei edennyt, koska suodattimen puhdistuksen aikana tuuli kuljetti veneen takaisin. Kannettava radio oli jäänyt laivalle, joten miehet eivät voineet ilmoittaa pulastaan. Heidän oli lähdettävä soutaen kiertämään Örön eteläpuolelta. Raskasta ja leveää pelastusvenettä oli työläs soutaa. Birre tähysti keulassa ja luotsasi venekuntaa karikoiden ohi tyrskyjä tarkkaillen. Örön itäpuolella miehet kiinnittivät veneen laituriin ja nousivat maihin jaloittelemaan. Läheisen talon asukas tuli katsomaan kulkijoita ja kutsui heidät sisälle taloonsa. Siellä hän ryhtyi kahvin keittoon ja kaivoi esiin Viru valkea pullon. Terästetyt kahvit juotuaan miehet palasivat veneelleen ja alkoivat soutaa kohti Rosalan lahtea. Matkalla Valtsu korjasi moottorin käyntiongelman, ja loppumatka ajettiin moottorin voimalla. Tursaksen päällikkö oli kävellyt laivalla huolissaan ja oli helpottunut nähdessään venekunnan.

Saaristomeren merivartiostolla oli vuonna 1971 kolme ulkovartiolaivaa: VL Silmä, VL Uisko ja VL Tursas sekä kolme rannikkovartiolaivaa: VL Tavi, VL Telkkä ja VL Kuikka että kaksi saaristovartiolaivaa: VL Turja ja VL Eckerö.²

Kesä vuonna 1972 oli erikoinen Tursaksen miehistölle: Tursas ankkuroitiin sopivaan paikkaan saaristossa, ja miehistö ajoi partiomatkoja Eckeröllä. Eckerölle oli aiemmin annettu nimi Saariston kala ja marja, koska sen miehistö kalasti ja poimi marjoja saarista. Tursaksen osalta se enteili jo tulevaa, sillä Tursas kiinnitettiin Paraisten Stormalössä soranottoalueen vanhaan laituriin vuonna 1974, ja siitä tuli tukilaiva Tursas. TL Tursaksella miehistö toimi kuin merivartioasemalla. VL Eckerö siirrettiin Merivartiokoulun koululaivaksi 1970- luvun alkupuolella.

VL Tursas. Valokuvaamo Iris. Uudenkaupungin museo.

Rauno oli rannikkovartiolaivoilla vain lyhyillä komennuksilla. Vuonna 1979 hän oli taas VL Silmällä. Silloinen Silmän päällikkö oli lähdössä luotsiksi. Hän ajoi Hangon väylän mutkia edestakaisin päivällä ja yöllä, jotta ne tulisivat tutuiksi. Päällikkö pyysi miehistöltä anteeksi yksitoikkoista ajamista. Raunon laivapalvelus päättyi joulukuussa 1979, kun hänet siirrettiin Hiittisten merivartioasemalle.

Hiittinen oli mieluisa palveluspaikka vanhalle laivamiehelle. Yöt sai nukkua rauhassa heilumattomassa sängyssä. Asemapalveluksen jatkumiselle tuli yksi uhka ennen 1980- luvun puoliväliä, kun vartioston komentaja määräsi, että asemilta komennetaan miehiä vartiolaivoille hankkimaan kokemusta laivapalveluksesta. Vastaava määrä miehiä komennetaan laivoilta asemille. Tarkoitus oli, että kesällä miehet palaavat entisiin yksikköihinsä. Siinä kävi niin, että asemilta komennettiin vanhoja laivamiehiä laivoille, ja jotkut heistä lähtivät vapaaehtoisesti, kun muita lähtijöitä ei ollut. Rauno komennettiin Hiittisistä VL Silmään. Vartioston komentaja, jota kutsuttiin Pallosalamaksi, tuli käymään Silmällä. Pallosalama tapansa mukaisesti kysyi Raunolta: ”Miten menee?” Rauno vastasi: ”Tulin ulkovartiolaivalle, kun ei ollut tarpeeksi praktiikkaa.” Pallosalama huomasi vinoilun ja poistui. Tuli kevät, ja Rauno sai tiedon, että hän jää Silmään. Rauno soitti komentotoimistoon ja selitti, että hänelle luvattiin paluu takaisin Hiittisiin. Seuraavana päivänä Rauno komennettiin Hiittisiin. Muutamia vanhoja laivamiehiä ei komennettu takaisin asemille.

Oli kova talvi Hiittisissä. Rauno oli lähdössä moottorikelkalla partiomatkalle. Hän käynnisti kelkan vajassa ja laittoi vain polvensa kelkan satulaan. Kelkka ampaisi liikkeelle, ja Rauno putosi kyydistä. Kelkka jatkoi matkaansa vajasta täydellä kaasulla, loikkasi suuren lumikinoksen yli ja törmäsi asemarakennuksen nurkkaan. Kovalla pakkasella kelkan kaasuvaijeri jumiutui. Rauno joutui tekemään kirjallisen selvityksen törmäyksestä teknilliseen toimistoon.

Yhtenä talvena Hiittisten asemalle tuli raskaana oleva nainen saattajanaan eläkkeellä oleva sairaanhoitaja. Naiset pyysivät kuljetusta Kasnäsiin, josta olisi kuljetus synnytyslaitokselle. Rauno ja Osku lähtivät Villellä viemään naisia Kasnäsiin. Villen jyskyttäessä jäissä naisen synnytys käynnistyi. Sairaanhoitajan avustuksella Villen keulaosastossa syntyi tyttövauva. Kasnäsissä nainen vauvansa kanssa siirrettiin odottavaan ambulanssiin. Joitakin päiviä myöhemmin Hiittisten asemalle tuli postia, jossa oli tyttövauvan kuva.

Hiittisten vuosina aseman miehet Life ja Timppa lähtivät talvella Villellä partiomatkalle. He ajoivat kiintojäässä, kun Villen keula nousi jään päälle. Vene ei liikkunut konevoimalla eteenpäin eikä taaksepäin. Miehet ihmettelivät hetken, että mitä nyt tehdään. Sitten Timppa lähti veneen keulaosastoon, otti eväskorin ja ryhtyi juomaan kahvia. Miesten juodessa kahvia ja syödessä eväitä vene liukui avoveteen kuin telakalta ikään. Life katsoi Timppaa ja huudahti: ”Sä tiesit! Sä tiesit!”

Ylimerivartija Rauno Laiho jäi eläkkeelle Hiittisten merivartioasemalta vuonna 1992.

Kysyin haastattelussa Raunolta, että mitä hän nyt ajattelee uravalinnastaan. Rauno vastasi silmät hieman liikutuksesta kostuen: ”Hyvä valinta. Ehdottomasti. Enkä tällä koulupohjalla olisi mistään muualta saanut näin hyvää eläkettä. Tähän on hyvä lopettaa.”

Veikko Loukonen

Rauno Laihon haastattelu 26.6.2023. Keskustelu Rauno Laihon kanssa 19.7.2023.

Viitteet
1. Wikipedia
2. Merivartiokoulun luentomoniste